Hukkaan menivät humalat.
He eivät voineet kävellä käsi kädessä, Eijalla kun oli semmoinen iso, hihaton turkki, mutta he kulkivat muuten hyvin likekkäin. Sillä he pitivät niin paljon toisistaan.
— Ja sitäpaitsi —, jatkoi Eija, kun he jälleen pääsivät rinnattain, kierrettyään tupakka-ukon ja ostelevan sotamiehen Esplanaadin kohdalla, — sanoi hän, että minun ei olisi pitänyt suostua sinuun siitäkin syystä, että minulla itsellänikin on velkaa. Ja ehken se onkin ajattelemattomasti tehty.
— Ajattelemattomasti se ei ole, onhan tätä asiata niin paljon ajateltu…
— Niin onkin. Ja minä en tahdo mitään, en mitään, en sormustakaan…
— No no, tottakai sinä jotakin merkkiä tarvitset, sanoi Rurik kätkien hymyään paperossin suojiin.
— Kumma, etten minä suutu sinuun. Merkkiä, mitä merkkiä? Etkö muka merkittä tunne. Mutta sen minä sanon, että kelloa minä en huoli, minä en tarvitse mitään pestiä; enkä kuin yhden sormuksen. Kaksi sileätä sormusta rinnan onkin niin kömpelöä, eikö ole? Voipihan samalla sormuksella vihkiä, eikö voi?
Hän kääntyi epätietoisena ja hiukan avuttomana Rurikkiin päin. Hän ei tosiaankaan tietänyt, oliko jokin sellainen kirkollinen "parakrahvi" olemassa, joka kielsi käyttämästä muuta kuin uutta sormusta vihkiessä. Sillä kaikilla hän oli nähnyt uudet, paksut, yksinpä Storen Lotillakin, jonka äidillä oli lainahansikkaat vihkiäisissä, kun ei kannattanut ostaa.
Rurik katsoi vakaisesti vastaan, eikä virkkanut mitään. Lienee ajatellut jotain.
Eijakin kulki siunausajan ääneti, pää syvällä villavassa kauluksessa. Mutta kun kääntyivät Mikonkadulta asemalle päin, joka siellä edessä niin lupaavana loisti, ei hän enää malttanut: