Rurik sai matkalaukun toiseen käteen ja toiseen erään laatikon, jossa Eija arveli löytyvän Viipurin rinkeliä, ja niin sitä lähdettiin. Eija huomasi, että aivan heidän kintuillaan kulki eräs outo nainen ja tavara luukulla hän taas pyöri heidän ympärillään ja kun he vihdoinkin selvisivät lähtemään, ilmestyi hän taas.
— Ai Sanna! Minä en ensinkään tässä veivakassa muistanutkaan Sannaa, sanoi äiti hänet huomattuaan — no hyvästi, hyvästi, voi hyvin. Mutta muista nyt vaan lupauksesi, muuten ei ole hyvä olla. Minä luotan sinuun. — Ei, ei, Rurik, kyllä minä ajan tavaroideni kanssa. Menkää te vain yhdessä.
Kun tavarat oli saatu korjuusen, lämpimiksi kahvit juotu — äiti ei piitannut teestä — juteltu halusta kotipuolen asioita, istauduttiin oikein rauhassa nauttimaan yhdessäoloa. Äiti ja Rurik rinnan sohvalle ja Eija jakkaralle äidin eteen. Siitä oli niin mukavaa katsoa heitä molempia silmiin.
Nyt on otollinen aika, ajatteli Eija ja hän tunsi itsensä niin levolliseksi sen ison asian suhteen.
— Täti, kuka oli se nainen, joka siellä asemalla teitä paimensi? nauroi
Rurik samassa. — Ja minkä juhlallisen lupauksen hän oli teille tehnyt?
— Se oli Sanna, etkö muista, Eija, joka palveli meillä monta vuotta kun sinä olit pienenä. Hän on nyt naimisissa eräällä leipurilla Keravalla. Hän on mahdottoman hyvä ruuanlaittaja ja minä tinkasin hänet teidän häitänne laittamaan.
Eija sävähti ja katsoi säikähtyneenä äitiinsä ja sitten Rurikkiin.
Tämä vatvoi viiksiään ja katsoi maahan. — Mutta sehän on hassua, sanoi hän äkkiä ja ikäänkuin olisi tahtonut, mutta ei osannut enempää sanoa.
— Mikä niin?
— Ne häät ja kemut, että me pidämme häitä…