— Hassua! että te pidätte häitä. — Eiväthän nuo liene purkaneet, ajatteli äiti ja tavoitteli Eijan kättä, nähdäkseen, oliko siinä sormusta. Mutta Eija työnsi sen äidin selän taa ja toisen käden toiselta puolen:
— Äiti, me olemme päättäneet, ettemme vietä mitään häitä, kun on molemmilla velkaa. Maksamme niitä. Olemme aikoneet vaan mennä pappilaan — ei, ei — kutsua pappi tänne. Sinä ja täti ja pari muuta vierasta vain. Kyllä se on yhtä vankkaa siltä, äiti, ja meistä tulee paljoa onnellisemmat, eikö niin Rurik? Näin me olemme päättäneet.
— Päättäneet. Ja minä päätän, että siitä ei tule mitään. Pappi tänne, tähän sopukkaan! Eipä hullumpaa ole kuultu!… Ja äiti rupesi nauramaan ja nauroi niin että posket hyllivät.
Mutta Eija väistäytyi vaistomaisesti Rurikin luo, pani kätensä hänen polvelleen ja nojasi päätään niihin.
— Eihän nyt toki! — jatkoi äiti iloisesti, — minä kun olen tilannut sata kanan munaa Pietarista meidän kauppiaan muassa ja juottovasikan kartanosta ja monta muuta ”anstalttia” tehnyt. Ja mitä sitten Laurikkalan setä sanoisi, sinun kummis! Ei suinkaan hän antaisikaan sitä kaunista hopeakannua, jonka hän on teille ostanut, ja josta minun mukamas ei pitänyt hiiskua mitään!
Mutta Eija ei virkkanut sanaakaan, eikä liioin Rurik. Eivät he suuresti välittäneet koko kannusta nyt.
Ja pimeässä porstuassa, kun Rurik teki pois lähtöä, he suutelivat toisiaan kiihkeästi ja Eija oli niin onneton, niin onneton, sillä koko maailma tuntui olevan heitä vastaan.
Suvi-illalla.
Oli ilta, suvi-ilta. Ja luonto soi, tahtoen kaikki sointuihin upottaa, vaikka sen varsinainen kuoro, linnut lehdossa, olivat vaijenneet. Yks ja toinen silmä siellä vielä valvoi. Unimielissään hotasi lintu, joka itseään oksalla kyni, aviosiippanataan kylkeen, se pani surkeasti pii-pii ja väistäytyi etemmäksi. Puoliso kallisti päätään ja katsoi toisella silmällään — ja väistäytyi jälessä. Silloin hypätä topsautti toinen maahan suureen marjanvarsipensaikkoon… Siellä suuren kiiltävän lehden alla oli ollut hyvä olla, siellä oli koko päivän nähty "silkkimadon" unia. Suuri, pörhöinen, juovikas karvamato marrotti mansikan lehdellä. Se kyprähti kokoon ja pudottautui nurmikkoon. Odotti hetken, mutta kun kaikki taas oli hiljaista, lintu löytänyt lepopaikkansa, ojensi se päätään ja alkoi vetelästi köntiä kasteisessa ruohokossa.
Mutta metsä seisoi tummana ja kuunteli ja kummasteli hiljaisuutta; ja sitä kummastellessaan ei itse muistanutkaan nukkua; eikä muistanut aho, jonka kellervänkirjavalla kupeella mansikat olivat kypsymäisillään, eikä kirkkaan vihanta vainio niittynoron takana, eikä varjoon vaipunut ranta eikä laaja veden selkä, jonka loistava pinta ulottui kauvas, kauvas, ihan sinne siintävään etäisyyteen, jossa aallotar ilmattaren varpaita valeli. Sopusointuisia säveleitä soi luonto, korvin kuulemattomia, mutta sydämmelle selviä.