— Senkin koni, — kuului rinteeltä, pellon aidan takaa. — Mitä yrittääkään tehdä!… Se se on Mattilan aitomus.
Hän pisti marjaroppeensa raosta ja kiipesi itse pisteaidan selkään. Siihen sitten jäi istumaan varaten kädellään pystyseipääsen, punaset kantapäät aidan raossa; unohtui katsomaan mitä se Mattilan aitomus siellä toisella puolen peltoa oikein aikoi. Ruudukas pumpuliliina oli supussa otsalta ja nuorekkaat punottavat kasvot miettivän näköiset. Miettiväisenä siveli katseensa heleän viheriää pellonsarkaa pitkin, harmaata aitaa, tummaa kuusikkoa sen takana, ja ruskeaa hevosen päätä ja kiiltäviä lautasia.
— Sillä on pulska pää tuolla Mattilan ruunalla hän ajatteli — ja vankka se on. Nyt sillä on jotain mielessä kun noin astua tömistää aitovartta ja nakkelee päätään… ka kah!
Ruuna kurkotti päänsä aidan yli, sieramet olivat pörhössä ja korvat vilkuttivat. Nyt, nyt! Ei, se päristi ja kääntyi pois.
— Kanttorin sekulipelto. Kyllä saa Mattilainen markan päästää, jos vaan lukkari ruunan täältä talliinsa saa. Mitenkähän se kanttori on niin häijy mies… Saa nähdä miten sen kanssa tulee toimeen syksyllä rippikoulussa.
Taas katseli ruuna himokkailla silmillä lukkarin sekulivainiota, päristi, otti askeleen taapäin ja ryntäsi koko painollaan aitaa vastaan. Se rysähti ja läntistyi koko joukon ja silloin siitä hutkautti yli ruuna ja alkoi ahmia minkä ehti.
Silloinpa oli tyttökin aidan seljästä maassa. Kietasi kasteesta kostuneet helmat käteen ja alkoi vilistää poikki niityn, kuusikon taitse, pitkin ruispellon pientaretta, jonkun kesantona olevan sarankin poikki, jossa jalat nilkkaa myöten töhrääntyivät multaan, suoraa päätä Mattilaan. Pojat löivät sirua kartanolla ja niille hän huusi jo aidan takaa:
— Tokko pääsette, kun ruuna on lukkarin laihossa, lahmaa ja ahmaa…
— Elä hiiessä! Matti, nimikkos on väärillä teillä. Lähtään pojat!
Kepit singautettiin tantereesen ja kohautettiin hommassa vöitä, mutta isäntä, joka sattui paraiksi talliin, otti päitset naulasta ja sanoi: