— Menkään vaan Matti itse, sen se jo äänestä tuntee. Pojat vain suotta polkevat ruunan syyksi koko pellon, eikä se kuitenkaan anna niille kiinni.
— Ja sitten siitä ei rahallakaan päästä — sanoi Matti, joka alusvaatteillaan ja kylpypunat pinnalla tahkosi kirvestä aamuksi. Hän nouti lakkinsa ja leipäpalan tuvasta ja otti ohjat isännältä. — Se on vaan ruuna, se minun ruunani, ei sitä pidä lukkarin piikkiaidatkaan.
— Oisitpahan vain nähnyt kuinka komea se oli kun aidasta lennätti yli — toimitti sanantuoja innostuneena pojille, jotka siinä halveksuivat Mattia siitä että "omaansa kiittää." — Sen harja hulmusi ihankuin Junttilan oriin ja jalat olivat noin, noin…. ja pää kenotti mahtavasti pystyssä.
— Näytäpä vielä! Miten sen pää oli!… Siinä tyttö, josta minä miniän saan. Tuleppa tänne, että katson silmiin, tuleeko hyvä porsaiden paimen…
Tyttö vetäytyi ujona aitan seinukselle. Äskeistä vilkkautta ei ollut enää silmissäkään. Lapset, jotka olivat häärineet maitoaitan ovella ja nyt saaneet voipilput käteensä, tulivat lähemmä ja supattivat toisilleen: se on Lammin Liivu! Liivu se on!
— Elä tuota nyt kovin härnää, — virkkoi emäntä aitan kynnykseltä miehelleen, — ilmankin on ujo… Tuleppa Liivukin ottamaan voinsuolaisia! Jäi tässä kirnuukset ja muut näin myöhäseen kun ei tullut ei mitenkään voille. Lieneekö ollut tuon ilman syy vai mikä. Ja väet taas olivat niin myöhään nuotalla, eivät olisi malttaneet tulla ennenkun edes keittokalat nykäsivät. Olivat niin kalan himossa…
Liivu seisoi nojaten oven pieleen ja mietti, että jokohan hänen kävisi lähteminen. Jospa sentään ensin syö leivän loppuun ja emäntäkin herkeää tyhjentelemästä pyttyjä isoon piimäkorvoon. Iso oli korvo tuossa, mutta kotona on vielä isompi, on se, tuota vannepuuta myöten korkeampi…
— Hyväst, — hän aikoi antamaan emännälle kättä, mutta emännällä oli jo taas syli pyttyjä täynnä. Liivu punastui ja alkoi lapsia kätellä, jokaista: hyväst, hyväst…
— Hyvätti Liivu, hyvätti, telveitiä, sopersi nuorin joukosta.
— Niinpä tosiaankin, sano äidillesi terveisiä, nauroi emäntä.