Kiitokseksi vilkasi Liivu taakseen veräjästä yli suilahtaessaan kuin sisilisko ja lähti sitte kangasta juosta lipottamaan. Kuiva oli kangastie, havun neuliaisten peittämää, ja sammalmättäiltä tiepuolessa nousi suloinen vanamontuoksu. Metsään saattoi nähdä niin syvälle ja siellä näytti niin tuttavalliselta. Liivu astui vuoroon hitaasti, tahtoen joka askeleella imehtiä silmillään metsän suloista rauhaa, vuoroon taas teki mieli juosta ja hyppiä… tässä näin nyt ypö yksin, metsässä, kun ei näe kukaan miten helmat huiskaa…. Holoo, miten riemullista on metsässä suvi-illalla!
Junakohtaus.
Väsähtäneitä olivat tytöt pitkästä matkasta. Kannuksesta asti olivat tulleet. Toisen oli valjuna lihava poski ja ohimossa punanen juova. Oli koettanut nukkua kovalla puupenkillä. Mutta siinä kyttyrässä oli niin paha olla.
Toinenkin näytti vähän raukealta. Valppaina seurasivat kuitenkin silmänsä junavaunuissa olijoita. Ne olivat jo käyneet melkein tutuiksi nuo. Rouva tuossa, joka söi matkavasustaan ja jonka rahat epäilemättä olivat ommellut hameen vuoriin, oli Tamperelainen. Tyttö siellä etimmäisessä nurkassa tuli Hollolasta; hänen herrasväkensä olivat matkanneet Tukholmaan ja hän tuli nyt Helsinkiin sisaren luona loma-aikaa viettämään. Mitäpä hän nyt siellä maalla teki! Hän oli näet kamarineitsyt. Ja siellä maalla oli niin ikävä nyt kun "friherinna" oli poissa ja neidet. Ei ollut mitään tehtävää eikä seuraakaan juuri. Taloudenhoitaja tosin oli hyvä tyttö, mutta eivät he enää olleet niin paljon yhdessä kuin ennen. Hän on kihloissa nyt!… Näin selitteli tyttö konduktöörille, jolla vähän väliä näytti olevan asiata siihen vaunuun ja aina täytyi pysähtyä hetkiseksi puhelemaan kauniin tytön kanssa.
— No mutta eikös ole poikamiehiä ollenkaan sielläpäin? — kysyi taas konduktööri käsi ovenrivalla.
— Ei siellä juuri ole — vastasi tyttö täydessä todessa. Hän irroitti valkean silkin solmun leuan alta, se valahti hartioille paljastaen kiharaisen mustan tukan ja heiluvat kultarenkaat korvissa. — Enkä minä sitäpaitse pojista välitäkään. — Nyt hän hymyili ja silmäyksensä ohimennessä hipaisten konduktööriäkin pysähtyi nuorimies-ryhmään keski-ikkunan alla. Siinä oli neljä päätä sangen lähekkäin. Paljo näytti olevan puhelemista näillä, naurun kitkatusta kuului väliin ja joskus heitettiin silmäys nättiin tyttöön. Vallankin näytti yksi heistä olevan halukas särkiä paistamaan. Hän ei ollut niin tavallisen näköinen kuin toiset; ruskettunut hipiä antoi hänelle miehekkäämmän muodon ja punahtava pörhöinen viiksi pani ajattelemaan, että sen oli päivä tuommoiseksi paahtanut. Hän puheli vakaasti suomeakin väliin. Varmaan hän oli kansallismielinen. Kenties joku maanomistaja tai insinööri.
Heitä vastapäätä istui toisen keski-ikkunan kohdalla kaksi talonpoikaa.
Mutta jo lähettiin lähenemistään Helsinkiä. Joka asemalla pyrki uusia lisää. "Är de här upptaget?" kysyttiin, eikä aina kovinkaan kohteliaasti, ja sitten ryllöttelivat rouvat läpi vaunun toisessa onneaan koettamaan. Siinä pisti iloinen neito päätään ovesta: "nej mamma, int ä' hon här." — Saipa konduktööri täräyksen selkäänsä. Mitäs siihen taas jäikään seisomaan! Se oli pulska poika, joka tuli. Rillit välähtivät kun pikaisesti käänsi päätään puoleen ja toiseen. "Tjenis!" — iloinen ja hämmästynyt — "tämäpä nyt oli onnen potkaus kerrassaan!" Kättä puristettiin insinöörin kanssa, puistettiin niin että… Ja sitten siinä kyljikkäin tehtiin matkasta ja matkan tarkoituksesta selvää ja koko kesäolot kuvattiin, vapaasti ja elävästi. Sovitettiin sijaa vastatulleelle. Kyllä hyvä sopu tilaa antaa! Hiljempaa puhuttiin väliin ja naureskeltiin; yritettiin panna tupakaksi, mutta kun huomattiin että oli naisten vaunu, jätettiin sikseen.
Vähitellen vilkastuivat muutkin. Kampsuja aljettiin kokoella, junan vireä vauhti tuntui kiirehtivän siihen ja pitkä vihellys. Mutta vielä ei kiirettä ollut. Tytöt voivat huoletta vielä istautua penkin laidalle, myttyjä kädet täynnä; rouva telläili hiuksiaan hatun alle ja kamarineitsyellä oli jo siro matkalaukkunsa käsivarrella. Talonpojalla ei ollut paljoa tavaraa, musta nahkanen laukku otettiin naulalta ja asetettiin olalle. Toverilla oli istuimen alla kontti. Hekin keskustelivat jostain… Laukkukaula pyyhki huolellisesti kipeitä silmiään ja kääntyi nöyränä herrojen puoleen.
— Etteköhän työ, hyvät herrat, tietäs neuvoa meille korttieriä ies ens yöks? Myö ollaan ihan ventovieraita teällä.