Matala anova äänensä vaikeni. Ja vaiti olivat kaikki muutkin. Insinööriksi arveltu katsoi häneen, pitkään katsoi, mutta suu oli tukossa, näytti siltä kuin olisivat olleet korvatkin lukossa, istui vaan jäykkänä, jalkaansa heilutellen.
Tuskallinen väre ilmestyi hetkeksi talonpojan kasvoille. Varmaankin olisi äänensä vapissut, jos nyt olisi puhumaan ruvennut. — Mutta mitäpä hänellä olikaan sanomista? Ei arvannut pyytää anteeksi tunkeilevaisuuttaan, eikähän se sillä olisi parantunut. Mikä tehty, se on tehty.
Mutta siellä kulmassa istui yksi, joka olisi tahtonut silittää talonpojan suonista kättä ja anoa anteeksi herran puolesta; jota halutti osoittamaan herralle, että tuo oli halpamaista, mutta jota hienotunteisuus kumminkin esti sitä tekemästä. Oi, hän olisi silmät säkenöivinä tahtonut sanoa tuolle, että mikä hän mielestään oli? Luuliko hän…
Mutta hän ei sanonut mitään. Istui posket polttavina penkin laidalla ja kun herrat junan asemalle saavuttua ensimmäiseksi töytäsivät ulos, meni hän miesten luo ja sanoi tietävänsä aivan vieressä ravintolan. Mutta kyllä siellä yösija ainakin 2 markkaa maksaa.
— No, kyllähän tuon jaksaa, jos eivät enempää pyydä, — sanoi ukko iloissaan ja koetti pysytellä lähellä tyttöjä, ettei eksyisi tuossa vilinässä. Ja iloissaan olivat tytötkin. Tämähän oli oikein suuri sattuma. Suuttuivat ensin niin ja sitten saivat osoittaa jalomielisyyttä herralle, vaikkei hän siitä tiennyt, ja se se parasta olikin, ja viho viimein auttaa ukkoa, niin vähällä hyvittää toisen mielen!
Annu tuulihattu.
Muutamat sanoivat Annua tuulihatuksi. Hän tahtoi sitä ja tahtoi tätä… ei aina itsekään oikein tietänyt mitä! Niin yskivät ystävät, mutta Annun oinasta mielestä eivät hänen tuumansa olleet niinkään tuulen tuomia. Varsinkin hän oli viime aikoina kehittynyt erääsen suuntaan, hän oli kypsynyt täydelliseksi uuden ajan naiseksi, ei puvussa ainoastaan, mutta mieleltä ja mielipiteiltä.
Ennen oli hänen nais-ihanteensa aivan toista maata. Se oli sellainen oppinut nainen, joka hienosti puettuna istui kauniissa huoneessaan lukien ja luettua nauttien. Erillään muista, ainakin paria porrasta ylempänä, kaikki maailman viisaudet pienessä päässä.
Mutta nyt oli muutos tapahtunut. Hän oli lukenut ja kuullut niin paljon puhuttavan naisen käytännöllisestä arvosta, todellisen elämän vaatimuksista, että hän oli tullut erääsen päätökseen ja se oli: että suurinta viisautta maailmassa ei ole paljon tietäminen, vaan että osaa hyväkseen käyttää sen vähän kuin tietää. Mitä se häntä hyödytti että hän oli koulu-ajalla lukenut ennen vanhaan löytyneen viisaan Diogeneen, joka asui tynnyrissä ja jonka luona Aleksanteri Suuri kerran kävi? Eikä sen enempätä tietänyt koko miehestä. Mitä se häntä hyödytti tietää kaikenmoisten eläinten latinalaisia nimiä, kun ei hän niitä sentään äänestä ja näöstä tuntenut? Mitä se häntä hyödytti osata taivutella "haben" ja "sein" ja lukea ulkoa "Erlkönig", kun ei kuitenkaan pystynyt ostamaan junalippua käydessään isän kanssa Hampurissa?
Ei, toisin hän aikoi lapsensa kasvattaa — ja ensin itsensä. Ja nyt oli kasvatustyö alkanut. Toistaiseksi pistettiin anatomia kaapin nurkkaan tekemään seuraa kureliiveille, jotka olivat jo ennen hyljätyt, ja Annu lähti serkku Kallen matkaan kun tämä meni metsälle, oppiakseen eroittamaan myrkkysienet syötävistä, ynnä muuta hyödyllistä ja hauskaa. Sillä Kalle tiesi niin paljon asioita, oli suora, yksinkertainen ja reipas. Kalle oli nyt Annun ihanne. Hän tahtoi tulla Kallen kaltaiseksi!