Ja nyt he astuivat peräkkäin metsäpolulla. Ensin kangasta, nousivat sitte kalliolle, jossa ei kasvanut muuta kuin kiveä ja halkeamissa kanervaa, painuivat taas noroon, kosteaan metsään. Kalle vihelteli ja katseli silloin tällöin syrjälle. Ruskean huopalakin reunat olivat alas käännetyt, ne olivat paljoa tummemmat kuperoa, jonka oli päivä vaaleaksi paahtanut. Leuasta pisti muutama pitempi karva toisia orastavia etemmäksi. Selvään eroitti tummaa metsää vasten, noin kun hän tähysteli puiden taa. Pitkävartiset pieksut oli ja pitkään astui poika. Annulla oli koko työ pysyä jälessä, oli siinä risuja tiellä ja ne hameet olivat aina vastuksina.
Voi sitä mustikan siivoa! Kallekin haamasi pari kourallista astuessaan muutaman ison kuusen luo. Sieltä kuului iloinen huuto: Annu, tule tänne! Siinä oli kuusen oksan alle viritetty permi ja siinä riippui kaulastaan kiinni poika teeri… Kalle oli mielissään ja ensin tunsi Annukin iloa, että oli saalis tätille vietävänä. Mutta samassa hän näki ajatuksissaan linturaukan kuoleman taistelun. Tuosta se oli astunut, niin sirona ja pelotonna, tuttua linnunpolkua pitkin. Noukkasee marjan, heittää suuren katseen kuusen taa, siellä on kiven kolossa vettä, ja astuu ansaan. Ei ei, suotta se räpäköi ja koettaa lentää… Sitkeä on Kallen punoma jouhirihma, suotta riehuu lintu uuvuksiin asti. Kireämmäksi käy vaan solmu, silmä sammuu…
Mutta kotimatkalla juolahti Annun päähän aivan toisellainen ajatus. Hän katseli poikateeren kaunista höyhenpukua. Miten kauniin värinen, vaaleanruskea, tummempia täpliä täynnä. Voi voi! Sellainen puku olisi vasta kaunis; muotiruskea, tummemman täplikästä höyhenkoristetta reunoissa. Voi sentään. Hänen täytyy saada sellainen! Luistinpuku, vaaleanruskea ja tumman täplikäs lakki ja kaulustin ja poskilla punaset ruusut. Soma, soma! Hänen täytyy se hankkia ja ruusut tuo tuuli kun käsi kädessä luistellaan sitte talvi-illoin…
Ja koko illan oli Annu niin iloinen ja tyytyväinen itseensä. Alku oli tehty itsekasvatukseen! Ja olikin kaikki niin raitista ja hauskaa. Kukatkin näyttivät paljoa kauniimmilta lampun valossa! Illallispöydällä tuoksusi iso kimppu loistavia kukkasia. Ja nuoret perunat höyrysivät lämpöään, tee oli niin hyvää ja oli siinä paistetutta sieniäkin. Annu ja Kalle väittelivät mikä oli minkin poimima; Kalle sanoi syövänsä yksin kaikki että tietäisi saavansa Annunkin tuomia…. Mutta vasta iltasella vuoteellaan Annu äkkäsi miten kevytmielinen hän olikaan.
Uusi kuu paistoi suoraan Annun vuoteelle. Ei se ollut yhtään sentimentaalisen näköinen, iloiset ja kirkkaat olivat sen säteet, mutta kumminkin herätti sen katseleminen vakavia ajatuksia. Annu taas muisti kuolleen teeren pojan ja sen täplikkään kuvun. Hän höyhtö! Lähtee metsälle ollakseen reipas ja oppiakseen todellisuutta tuntemaan ja — saa sieltä mallin uuteen muotipukuun. Siinä kaikki kuvailut tulevaisuuden naisesta. Hän, Annu, ei siksi ainakaan kelpaa. Luonto kun vetää ihan toisaalle, ihan toisaalle. Kaikki hänessä on vaan turhuutta ja loiston halua. Kaikkia, yksin kukkiakin, voi puutarhuri jalostuttaa, mutta onko hän yksin vaan niin heikko, ettei jaksa päästä paremmaksi, ei vaikka?
Hyvin murheelliseksi kävi Annun mieli. Ensikerran hän tunsi itseänsä painustavan inhimillisen heikkouden taakan. Hän miltei itkenyt, niin se vaivasi häntä. Se oli vaan alku itsekasvatuksessa ja ehkei siitä muuta hyötyä ollut niin olihan se, että hän päätti harmissakin olla ostamatta sitä semmoista uutta luistinpukua.
Pirttilän Elna.
Elnankin tarvitsisi saada valtioapua! Ei päästäkseen ulkomaille maailman menoja katselemaan, vaan että pääsisi kansakouluun. Muuten ei siitä ilmoisna ikänä taida tulla valmista! milloin puuttuu yhtä, milloin toista.
Talvellakin, kun Elnan äiti jo oli haalinut kokoon mistä mitäkin vaatetta, ei koko kylältä löytynyt puolipitoisia kenkiä, jotka olisi saanut ostaa, ja uusista ei taas kannattanut puhuakaan. Suojalla tuota kyllä olisi tarennut hajallisillakin, vaan entäs pakkasella? Ja niinpä taisi tuo Elnan hartain halu kuivaa kokoon niinkuin moni muukin "suuri" toive, joka oli herännyt eloon Pirttilän kestin tytön vilkkaassa mielessä. Mutta siksipä toki, että hän oli niin vilkas, ne eivät pysyneet kauvan mielessä, hän ei pitkään kiusannut äitiään kengistä; ne ajatukset tulivat ja menivät ja tulivat taas, vilkahtivat aivan arvaamatta esille haikeina valituksina tai tulvailivat huulille riemukkaina: "sitten kun isä tulee kotiin, minä saan uudet kengät" tai "minäpä pääsen kouluun sittenkun isä laittaa rahaa."
Mutta nyt hän ei muistanut koulua. Hän seisoi kumarruksissa, — äidin takin pitkät hihat laahasivat maassa — ja katseli pientä hiirtä, joka makasi kuolleena hangella. Illalla oli satanut lunta ja tuossa hienosessa lumipeitteessä näkyi pienen pieniä jälkiä, jotka lähtivät Pirttilän pellon aidan alta ja loppuivat siihen missä hiiri lepäsi kyljellään. Miten somalta se näytti, silmät ummessa, hieno tuntehikas kuono lumessa, jalat ristissä, juuri kuin se olisi aivan juoksemaisiltaan kaatunut.