— Mitä sinä kissaa nauvutat? Siunaa tuota tyttöä, miten vallaton se on. Niin, niin, kun annetaan lasten kasvaa kuin metsäneläimet ilman vitsaa ja Herran nuhdetta.
Elna houkutteli kissan penkin alta, hiveli hiljaa ja asetti taas helmaansa levolle.
— Näinhän kissaa pitääkin pitää, eikö niin emäntä? Näinhän äitikin käski kissaa pitää…
Mutta samassa tuli piika Kaisa tupaan. Hän sytytti lyhdyn ja otti jauhovakan patapenkiltä.
— Meneekö Kaisa navettaan? — kysyi Elna uteliaasti ja vilkasi emäntään.
— Minnekäs muuanne; en suinkaan minä jauhoja syö; — sanoi Kaisa äreästi ja lähti.
Silloin olikin jo Elna uunilla, heitti ronttoset lattiaan, kiipesi perässä, pisti jalkansa niihin, äidin pitkähihaisen nutun päällensä ja livahti kuin lintu Kaisan perässä.
Hetkisen kuluttua hän palasi, juoksi emännän luo ja supatti korvaan.
— Loiko Kaisa navetan? — kysyi emäntä.
— Loihan tuo, kun käskin.