— Toiko lampaille heiniä?
— Toihan tuo, kun käskin.
— No, mene nyt, ettei jätä navetan ovea auki niinkuin tavallisesti.
Elna juoksi pois ja vilkasi ovelta taakseen. Mutta onneksi eivät emännät vielä nauraneet ja Elna vain toimessaan, hyvillä mielin lähti rentostamaan karja Kaisan perässä, "käskemään" Kaisaa.
Kun vihdoinkin kaikki tehtävät oli tehty, he palasivat tupaan. Elna asetti taas kengät kuivamaan, nutun laskoksille, otti pöytälaatikosta aapisen ja luki. Mutta ei hän kauvan malttanut tavata juntata, lystimpi paljon oli antaa kielen laulaa mitä vain sattui, virren värssyjä, kultalauluja, linnuista, kuolleesta hiirestä, isästä ja uusista kengistä, kaikki tuli yhtenä tulvana, taukoamatta. Lehtiä käänneltiin, eihän niin paljo luku mahtunut samalle sivulle ja kun kirja loppui, alettiin taas alkupäästä.
Mutta kun äiti oli tullut avannolta vaatteita karttuamasta, lämmitellyt, syönyt, levittänyt vuoteen uunin viereen permannolle ja ojentaunut makuulle, alkoi Elna uikuttaa.
— Äiti, minun hammastani särkee. Äiti, mistähän minä saisin vettä!
— Voi voi, — äitiä nukutti kovasti, — mikä sinulla on? Hyvänen aika…
Himmeässä valossa, joka vielä hohti liedoksesta, hän komuroi saaville ja hautoi sitten kylmällä vedellä Elnan poskea. Se helpoitti sen verran, että äiti sai unen päästä kiinni, mutta sitten alkoi taas kuulua vikinää.
— Äiti, voi kun sitä pakottaa. Jos äiti hieroisi…