Puolinukuksissa hieroskeli äiti Elnan poskea ja leukaperiä ja tuli siinä tuskitelleeksi, että on kovin vaikeaa kun ei saa nukkua pitkän päivän työtä tehtyään ja vedessä seistuaan.
Ja kun Elnan luomet viimein painuivat umpeen, vaipui hän sikeään, makeaan uneen. Mutta miten lie ollutkaan, hän heräsi jonkun tunnin kuluttua ja näki Elnan istuvan vuoteella. Siinä hän kyykötti, hentoset käsivarret paljaina, tuhrasi märkää vaatetta poskelleen ja yhki hiljaa.
Suuret silmät kääntyivät peljästyneinä äidin puoleen ja tuossa katseessa oli jotain, joka vihlasi äidin sydäntä. Tuo pieni raukka kärsi siinä yksin, hiljaa, peljäten, että hän heräisi. Voi voi, ei taivaan alla ollut toista niin viisas elkeistä lasta. Ja tuon ei pitänyt päästä kouluun! Kyllä se olisi ollut toista kun istua Pirttilän pankolla ja paimentaa — karja Kaisaa.
— Voi äitin piika, äiti hieroo sun jalkojasi ja peittää sitten hyvästi nahkasiin.
Hän otti Elnan kylmät jalat käsiinsä ja hieroi pohjia ja pitkin säärtä. Se tuntui niin hyvältä, jalat lämpenivät ja koko ruumis kävi niin suloisen raukeaksi ja kun äiti hänet hyvästi kääri nahkasten sisään, hän jo oli hammastaudistaan nukkunut ja näki niin, niin kaunista unta. Isä oli tulevinaan kotiin ja toi uudet kengät ja äiti telläsi niitä jalkaan ja hivutteli pitkin säärivartta ja sanoi: kylläpä ovat nuo Elnan jalat sirot kun on kissa kehrännyt sukkalangat… Ja sitten hän oli lähtevinään kouluun, mutta kun hän tuli sen kuolleen hiiren kohdalle, liikutteli se häiveröisiä jalkojaan ja pieni tunteellinen kuono näytti värähtelevän. Ja samassa tuli pastori ja torui, että hän oli astunut lumeen Pirttilän emännän kirkkokengillä. Silloin hän muisti, että Pirttilän emäntä oli kerran sanonut että papilla on pohjaton säkki. Häntä rupesi naurattamaan ja hän kiersi katsomaan, onko sillä selässä säkki, mutta samassa hän taas seisoi koulun pihassa ja koulun kello soi niin kimakasti ja yksi kaunis ryökkynä, opettaja vai kuka se lie ollut, sanoi: "ompeluseura on luvannut teettää Elnalle kengät!"
Ja toivottavasti tuo uni toteutuu!
Eräs kaupungin lapsi.
Tunnetteko Fanny raukkaa? Ei, kuinkas se voisi olla mahdollista! Eihän hän ole ylhäinen, eikä kouluutettu, eikä rikas, eikä kaunis, hänellä ei ole edes turnyyriäkään. Hänen hameessansa on pari rimssua ja takana "puffin" tapaisia; sen oli äiti ostanut kahdella markalla Narinkasta silloin kun hän vielä pystyi rahoja irti tienaamaan siivoamalla nuorten maisterien huoneita. Ja kengät! Kyllä ne nekin olivat kerran uudet olleet vaikk'eivät ne enää taida sitä aikaa muistaakaan. Mutta liina oli ihan uusi ja vaalean sininen. Sen oli mestarin Manta antanut kun Fanny juoksutti kirjelippuja hänen sotapojalleen. Mitäpä Manta enää sinisellä teki, nyt kun kaikki ihmiset käyttävät valkoisia! Mutta Fannystä se oli mieluinen; sen valjakka väri soveltui niin somasti ruskeaan vivahtaviin hivuksiin, jotka hiukan kiharaisina ympäröivät valkoista otsaa, ja silmät, joissa tuikki kaksi tähteä, toinen mustassa terässä, toinen sinisessä iriksessä — olivat täynnä suloutta, jota piili runsaassa määrin suunkin sopukoissa. Mutta Fanny oli köyhä!
Nytkin hän juuri kääntyi suuri mytty kainalossa Albertinkadun kulmasta taistellen tuulta vastaan, joka sieltä puhalsi täysin purjein; se kiskoi Fannyn ainoata hameriekaletta ja pujahti kengän kärkireijästä varpaita hyväilemään. Sillä pojalla oli terveet keuhkot, mutta Fanny ei tahtonut päästä minnekään, vaikka oli niin kiire. Kun ei vaan kello jo liene yhdeksän! Panttitoimistossa olivat valkeat sytytetyt ja ovet suljetut kun hän sinne hengästyneenä pääsi. Oven takana seisoi pari miestä ja nainen; miehet varjossa ja nainen jyskytti ovea.
— Päästäkää, kuuletteko! Minä kun maksoin jo shaalini, vaan en vielä saanut sitä. Huomenna minä tarvitsen shaalini että kirkkoon pääsen. Voi minun päiviäni, jos se ei löydykään. Ja minun neljä markkaani menevät kuin järveen. Mutta jos se vaan on hukassa, niin saattekin sen maksaa! Avatkaa, minun shaalini, avatkaa, hoi!