Ei, köyhyys ei ole mikään häpeä, mutta ei se ole suuri ilokaan; ei hän ollut pahoillaan, mutta rintaan nousi niin tuskallisen painava tunne. Hän ei ollut koskaan ajatellut köyhyyttään. Toisilla oli tosin paremmat vaatteet ja asuivat komeammin, mutta ei hän siitä suurta lukua pitänyt. Niin kait olla pitikin. Mutta nyt! He olivat siis rikkaita ja hän köyhä ja kaikki, jotka täällä olivat, olivat köyhälästä kotosin niinkuin hänkin. Hän näki nuo kaikki kuin sumussa, kyynelverhon takaa.
Ne näyttivät niin kalpeilta, niin kärsineiltä; köyhiä niinkuin hänkin…
— Paljonko tästä takista tahdotaan?
— Kymmenen markkaa, sanoi muori, joka oli istunut Fannyn vieressä.
— Ei, neljää markkaa enempätä en voi antaa.
— Tuossa sen kuulee, kuiskasi muori Fannylle, saa olla kiitollinen jos täältä pennin saa — vaikka tämä sitä varten onkin, köyhän varalta laitettu.
— Hyvä muori, antakaa te tämä takki ja sormus, äitin vihkimäsormus — tuonne herralle, minä en — pyysi Fanny hätäisesti.
— En minä voi, hyvä ystävä, en; ajat ovat niin vaarallisia. Anna vaan itse… ei se ole mikään häpeä! Vai pelkäätkö sinä? Hän katsoi terävästi Fannya silmiin. — Kiitoksia, herra kasööri! ja muori läksi neljän markkansa kanssa.
— Tämä malja ei ole hopeata. Kaksi markkaa, selitti kasööri nuorelle neitoselle.
— De' ä' int' min! sanoi tyttö ylpeästi ja poistui. Nyt ojensi Fannykin aarteensa esille.