— Paljoko näistä tahdotaan?
— Kymmenen markkaa.
Täkkiä tutkittiin ja sormus punnittiin… Näistä voi saada enemmänkin, sanoi kasööri.
Enemmänkö? ja hän kun pelkäsi ettei saisi sitäkään. — Voisinko ehkä saada viisitoista markkaa!
Ja nyt hän oli oikein rikas mielestään! Sillähän saisi hyyryn maksetuksi, äidille rohtoja ostetuksi, ja kahvia!
Ovella sieppasi eräs herra häntä vyötäisiltä kiini: Kuules, kaunis tyttö, eläpäs ole niin hätäinen! Mennään yhtä matkaa! Ai ai tuittupäätä!
Fanny riuhtasi itsensä irti tuota herraa sen enempää ajattelematta — olihan tuo niin tavallista — ja juoksi, rahat kourassa, kotiin asti.
— Kuka, kuka siellä on, kuului heikko ääni kamarista kun Fanny komuroi pimeässä porstuassa avainta kynnyksen kolosta.
— Minä se olen, äiti! kaikui lupaavasti vastaan.
* * * * *