— Fanny, juoksuta tämä kirje eräälle neidille, joka asuu Henrikinkadun varrella, numeroa en muista, kuului hetken päästä ovelta. Se oli talon neiti, joka oli aina niin hyvä.
— Kummanko Henrikinkadun?
— Kyllä se on itäinen, samassa kartanossa on kirjapaino ja nimen näet kirjeestä. Osaathan lukea?
— Kyllä! ja silloinpa Fanny lähti. Tuuli oli asettunut, oli taitanut sataakin koska asfalttikäytävä kiilsi kuin peili, kuvastaen kaasuliekit pitkinä valojuovina.
— Tiedättekö, missä täällä on kirjapaino? kysyi Fanny poliisilta, joka vaelsi Bulevardin päässä.
— Tässä "extra" Henrikinkadulla on yksi, Weilinin ja Göösin, kuului kopeasti; poliisi viittasi päällään sinnepäin…
Neiti ei taitanut olla kotona. — Menes sentään katsomaan! kehoitti rouva pientä poikaansa, jolla oli niin kaunis musta tukka ja sininen kaulus harmaassa takissa.
— Doma, sanoi poika palattuaan ja Fannyä käskettiin menemään neidin omaan suojaan.
Hän seisoi kuvastimen edessä, kaksi kyntteliä palamassa, ja hiveli pienellä penselillä kulmiaan. Miten kaunis hän oli! Niin komea, ja posket punaset. Hän kääntyi, ojensi kätensä ja vilkasi Fannyn kenkiin kun tämä astui arastellen kauniille matolle. Miten suloinen hän oli siinä kirjettä lukiessaan, niska sievästi taivutettuna, ja miten rikas hän mahtoi olla kun asui niin komeassa huoneessa; miten se tuoksusi… Fanny katseli peiliin neidin taitse. Mitenkähän hänkin nyt oli niin sievän näköinen, mutta neiti oli kuitenkin toista. Miltähän näyttäisi tukka noin ylhäälle nostettuna ja — mitähän punasta tuossa pöydällä on? Ja leninki tuossa naulassa; melkein kokonaan sametista. Voi, jos saisi semmoisen! Voi, jos saisi olla kerrankin kauniina!
Vastineen saatuaan hän astuskeli Esplanaadille päin, mistä kuului soittoa. Sielläkös oli kansaa. Edestakaisin niitä käveli kappelin edustalla, missä tulet loistivat, passarit häärivät, vesi lotisi kimaltaen suihkulähteestä. Siinä käveli miestä, naista, herraa ja narria; tuossa meni tuttu tyttökin, keltähän lienee saanut vanhan hatun? Ja kas, olihan siellä mestarin Mantakin. Kulki niin pää kenossa sotapoikansa rinnalla, että pois tieltä. Voi sitä kyytiä; valkoset esiliinan nauhat vaan liehuivat ilmassa… Ja lasi-lavalta, missä kapellimestari heilui pää hiessä ja pojat puhalsivat posket pullollaan, virtaili säveleitä. Ne aaltoilivat tasaisissa tahdeissa kansan keskelle, kohosivat vähitellen ja vahvistuivat, ylenivät taivaille asti muuttuen surullisen vienoiksi, lempeiksi… ja silloin kuului taas alhaalta säestys, häilyvä, levoton, kaihoa täynnä…