Fanny istui syrjäpenkillä silmät kiini. Hän oli tyytyväinen; olihan hyyry saatu maksetuksi, eikähän ollut taas ruuastakaan puutetta — ja kuitenkin hän oli onneton — yksinäinen. Ei ainoata ystävätä, eikä sukulaista, äitikin sairas. Voi jos hän nukkuisi siihen, ainiaaksi, säveleet kantasivat hänen sielunsa kauvas… Ja tuossa kun menee taas mestarin Manta sulhasineen. Jospa hänelläkin olisi joku, jonka kanssa saisi kävellä!
— Elkää nyt vielä menkö, sanoi mies, joka oli istunut samalla penkillä, kun Fanny äkkiä nousi ylös — nuo Kuopiolaiset soittavat niin helkkarin hyvin.
Fannyllä oli kiire; äiti kun oli aivan yksin… Pimeän syrjäkadun kulmassa seisoi mies. — Saisko luvan tulla följaamaan?
Fanny ei virkkanut mitään, kiiti vaan ohitse. — No, kyllä minäkin jaksan juosta, sanoi mies ja, pysytteli rinnalla.
Fanny pelkäsi, häntä oikein vapisutti; ei hän ollut ennen niin arka ollut. Hän juoksi minkä jaksoi ja mies perässä.
Kotitalon portilla seisoi suutarin matami jutellen erään tuttavan kanssa. — Mitä sinä noin juokset? Ja mies kintereillä. Eipä uskoisi, tuommoinen lapsi! No; mikähän siitä tuostakin tulee!
Fanny raukka, lapsi parka!
Pappilan tytöt.
Kuvaus mummin nuoruuden ajoilta.
Pärevalkeat paloivat pihdissä tuvan mustilla seinillä. Karsinaan Anna Liisan ja Eliinan rukkien välille oli asetettu "renki" päre nenässä. Rukit pyörivät vinhaa vauhtia. Pappilan rengit käsittelivät kirveitään keveästi kuin leikkikaluja ja lastut sinkoilivat lattialle. Anna Liisa herkesi kehräämästä ja työnsi rukin luotaan.