— Joko sait rullan täyteen? kysyi Eliina.
— Eikös, puuttuu kymmenkunta leperettä, — vastasi Anna Liisa sitoen karkean vaatteen eteensä ja alkoi seata villojaan. Kädet, jotka niin joutuisasti ja samalla pehmeästi käsittelivät karttoja, olivat hyvin pienet ja päivettyneet. Pää oli pitkään solakkaan vartaloon verraten pieni ja ruskeat silmät sekä hiukset eroittivat hänet toisista tuvassa olijoista, jotka olivat haaleasilmäiset, valkotukkaiset.
"Ilon pilvet ja surun pilvet pääni päällä häilyy, kun ei enää oma kulta kotosalla säily" — — kuului raikas laulu porstuasta. Ovi aukeni ja tupaan astui Laura neiti, leskikirkkoherran ainoa tytär.
— Hyvä Laura, kartatkaa minulle muutama lepere! — rukoili Anna Liisa — tuossa tuokiossa saisin rullan täyteen ja nousevalla viikolla olisi kangas reivattu. Kas sitte saisimme uusia! Mekin piika pahaiset saamme uudet pitovaatteet.
— Kuulkaas tytöt, uusista hameistanne ette saa tehdä noin kapeita, eikä tuonlaisia leveitä hihoja. Ne ovat jo vanhanaikaiset. Laittakaa tämmöiset leveät helmat kuin minulla on ja sutkum-hihat. Sittenkös olette somia! Vai miten, pojat? Katsos Eliina, kuinka he ovat mielissään, ja entäs Anna Liisa!
"En minä huoli hutikoista enkä renki rutikoista, sen pitää olla talonpoika, pitkä, hoikka, kippuranoukka" — —
lauloi Anna ja ruskeat silmät välähtelivät ylpeästi kohotetussa päässä.
— Niin, ethän sinä välitä muista kuin lukkarin Lassista —
— Entäs itse! Mitähän Vertti herra sanoo kun kesällä näkee miten pulskaksi Laura on kasvanut!
— Suu poikki korvia myöten — nauroi Laura ja painoi kätensä Anna Liisan suulle.