— Mitäpä se tekisi. Ei ole mikään häpeä olla vanha piika.
— Ei ole teistä, mutta talonpoikain on toista — Kuinka kauvan sitte täytyy odottaa?
— Kuolemaan asti — ja Lauran silmässä välähti kuolemattoman rakkauden säde; — vaan lähde nyt uimaan — huolia huuhtelemaan.
He kulkivat rantapolkua uimapaikalle. Tyynet salmet siintivät edessä. Saaret katselivat koivikkokupeitaan kultakuvastimessa. Neitosten saari, muutaman sylen päässä rannasta, oli oikea lintujen pesimäpaikka. Sieltäkös viserrystä kuului! Linnut kaareilivat sen ympärillä, laskeusivat lähelle, lähelle veden pintaa ja palasivat taas pesilleen.
— Kuka tytöistä ui saarelle? — sanoi Laura hetken katseltuaan ulapalle.
— Mitäs saamme palkinnoksi? — nauroivat tytöt.
— Punaista karttuunia tykkilakiksi. Sitä kaunista, jota ostin Kokkolan markkinoilla käydessäni.
— Näkki maalle, minä järveen! Näkki maalle, minä järveen! — loihtivat tytöt heittäen kädellä vettä rannikolle ja silloin alkoi kilpailu. Kirkas vesi pölisi valkoisten hartioiden ympärillä. Muutamia pisaroita kimalteli hiuksissa ja punasilla poskilla. Anna Liisa kääntyi puoli salmesta takaisin, vaan Eliina ui saarelle, levähti hetken ja palasi.
— Eliina saa vaatteen! Eliina on paras uimari! — Riis rais!
— Ja minä kanss'!