— Viimein kun ma näin, oli harmaat vaatteet päällä, harmaa lakki päässä ja harmaata lakinkin alla. Arvaas Anna Liisa, kuka se on!
— Jos lienee Ritoniemen isäntä.
Ja leikkiä laskien he palasivat pappilaan.
* * * * *
Arveltiin Ritoniemen isännän käyvän Anna Liisan tähden pappilassa. Ja ehkäpä kävikin. Sillä hän pestasi Anna Liisan palvelukseensa, vaan Eliina hänen rahoissaan oli ja komeatpa ne kihlat olivatkin. — Anna Liisa hoiti taloutta ja hoiti sen hyvästi. Eliina oli oikein tyytyväinen käydessään rukinsijaa katsomassa. Kyllähän Ritoniemessä oli olemista ja elämistä. Kolmekymmentä lypsävää ja aitat eloa täynnä; mutta isäntä oli vanhanpuoleinen.
— Miltä sinusta tässä oleminen tuntuu? kysyi Eliina ollessaan kahden kesken Anna Liisan kanssa maitohuoneessa.
— Mikäpä minun on ollessa. Pääsenhän pois, jos on paha olla. — En enempätä puhu, sen vaan sanon sinulle: ota kirja turvaksesi tähän taloon tullessa. — — Vaan kummiahan ihmiset sinusta puhuvat. Minä en niitä usko, olen vaan arvellut joko ne jutut ovat pappilaisten korviin kuuluneet.
— Huutakoot! En minä niistä paljoa välitä — — mutta kyllä välistä tuntuu tukalalta kun viattomasti joutuu joukon suuhun.
— Niin, niin, paha on pärjääjän kieli, pahempi parjattavan mieli! Elä huoli kuitenkaan itkeä. Onhan yksi, joka kaikki tietää — —
— Voi sentään, miksi ihmiset ovat niin pahoja? Katsos noita pääskysiä tuossa räystäällä, kuinka iloisesti ne livertelevät. Luuletko niiden seassa löytyvän kateutta ja riitaa?