— Lukkarin Lassi on tullut!
Yhä kiivaammin hän pyöritteli morsianta, joka vapisi yhä kovemmin ja rukoili rukoilemistaan:
— Päästä irti, päästä minut pois! Nyt en jaksa enempää.
Vaan se oli turhaa.
— Sinun täytyy jaksaa tämä viimeinen tanssi, että sen ikäsi muistat — koska et jaksanut minua odottaa, vaikka lupasit. Niin hän lausui, — vaan silloinpa riuhtasi sulhanen morsiamen irti ja siinä alkoi tappelu, joka ehkä olisi päättynyt pahoin, jollei puhemies päässyt väliin.
Morsian makasi huoneessa vuoteellaan ja itki että sydän oli haljeta. Laura koetti lohduttaa, vaan hän tunsi, ett'ei siinä lohdutus auttaisi, ei niin mitään. Kirkkoherra tuli hakemaan Lauraa. Hän oli vakaisen näköinen ja nähdessään itkevät naiset nousi syvä huokaus hänen rinnastaan ja hän katseli heitä äännetönnä. Eliina, Ritoniemen emäntä, istui arkun kannella ja itki hiljaa niinkuin se, joka usein itkee. Anna Liisa väänteli käsiään ja kovat nyyhkytykset värisyttivät hänen ruumistaan. Mutta tukka oli painunut otsalle ja hän katseli tuskallisesti ruunua, joka oli lattialla, sängyn jaloissa. Laura oli kalpea ja murhemustassa puvussa, vaan kasvoillaan lepäsi rauha ja silmät ilmaisivat tunnetta ja sydämmellistä sääliä. Hän syleili kauvan molempia jäähyvästiksi ja kirkkoherra puhui heille isällisiä lohdutuksen sanoja.
Eliina saattoi heidät rantaan, jossa soutumiehet jo odottivat.
Kirkkoherra istui venheen perään ja Laura hänen viereensä. Miehet soutivat paitahihasillaan että venhe nytkähteli. Vesi pölisi kokan edessä ja airoraudan koskiessa hankaan siitä aina pääsi pieni, valittava vingahdus. Se oli ainoa ääni häiritsemässä luonnon kesäyön-unelmaa — ja pieni loiskahdus kun kalat hyppelivät veden pinnassa. Muikkuparvi leikitteli niin lähellä, kunnes ahnas hauki karkoitti sen. Laura katseli tuota elämää veden kalvossa ja sitten vaipui hänen katseensa syvälle, syvälle, missä taivas pilvineen kuvastui. Ja hän muisti lapsuutensa kadonneet ajat, valoisat kuin päivän paiste veden tyynellä pinnalla, vaan sitte kasvoivat ajatukset ja kysymykset ja elämä antoi niille vastimensa. Hän sai tuntea rakkauden runsaimman riemun, vaan synkkä surun pilvi peitti sen pian. Hän muisti kasvattiveljensä, Vertin, jota hän oli rakastanut niin uskollisesti, niin hellästi; koko elämänsä oli rakkautta, ja se petti, — ja hän ajatteli ja muisteli; mitäpä ovatkaan muistot kuin kuolleita, joille emme voi eloa antaa, vaan joiden hautoja kukilla koristelemme, niinkuin hän kaunisteli Vertin hautaa kalmiston kulmassa koivun alla… Hän tunsi ett'ei hän enää ollut ainoastaan pappilan pikku Laura, hän oli ihminen, ajatteleva, tunteva ihminen, joka silmät auki katseli elämän kirjavaa kulkua; suri sen surut, eli sen ilot, ja molemmat olivat sen juoksussa toistensa täytteinä. Ja hän katseli ympärilleen keski-Suomen suuremmeistä, ihanaa luontoa, minkä helmasta kotitalon tummat piirteet alkoivat esiintyä, ja hän tunsi että elämä toki on ihanaa, vaikka se on niin surullista.
Bukefalo.
Pienenä varsana se jo oli kaiken talonväen lemmikki. Joka vain liikkui haassa päin, missä se emänsä kanssa asusti, niin aina sitä ystävällisesti puhutteli: Puke, Puke, pikku Puke. Ja väliin se tuotiin emineen pihaan ja jokainen tahtoi silitellä sen harmaata hienoa pystykarvaa tai ruopotella korvan takaa. Isäntä sitä aina silloin tahtoi itse sukia Pukelle omistetulla uudella harjalla ja tarkasteli sitä silloin tuntijan silmällä ja kaikki, istukaspojasta isäntärenkiin asti, olivat hänen kanssaan yhtä mieltä, että kyllä Pukesta täytyy tulla hyvä hevonen. Suottako sille olisi valittu isäksi kauneudestaan kuulu Pirttilän ori ja äitikin oli tuollainen sipevä päinen, pyöreä ja vilkas, joka tavattoman hoikilla jaloillaan kiiti eteenpäin kevyesti kuin höyhen ja nopeasti kuin lintu. Ja emää pidettiin hyvänä, annettiin jauhojuomista ja muuten kestailtiin, kaikki vain Puken tähden.