Mutta ei kukaan sittenkään ollut Pukelle niin hyvä kuin talouden hoitajatar, Elsa neiti. Hän oli köyhä orpotyttö, joka ilmoituksen kautta oli joutunut emännöitsijäksi nuorelle herralle kun tämän äiti kuoli. Elsa ihaili rajattomasti isäntäänsä, vaan ei hän sitä koskaan näyttänyt. Ei hän pukeutunut kummemmin kuin ennen eikä hautonut turhia unelmia, hän tunsi ettei siitä koskaan voisi mitään tulla. Isäntä oli ystävällinen ja hyvä hänelle ja hän oli aina tasainen käytöksessään ja koetti olla isännälle mieliksi. Ja kun isäntä niin suuresti suosi Pukea, oli Elsalle rakasta hoidella Pukea, hyväillä sitä, jota isäntäkin hyväili. Varsinkin siihen aikaan kun Puke eroitettiin emästään, koetti sitä Elsa hemmotella, miten paraiten taisi. Hän luki kaikenmoisia hevoshoitokirjoja, vaan kysyi kuitenkin aina isännältä, ennenkuin pani toimeen jonkun uuden kirjassa neuvotun asian. Isäntä neuvoi naurahdellen ja uskoi mielellään Puken huolellisen hoitajansa haltuun.
Ja niinkö lienee tämä naisellisen hellä kasvatus vaikuttanut vai olisiko Puke jo luonnosta ollut niin sävyisä, vaan kuria se ei kaivannut melkein ollenkaan. Kesattovarsana ollessa siinä tosin ilmaantui vallattomuuden oireita, mutta ne katosivat melkein puhuttelemalla. Se Elsan sitä juottaessa haamasi purrakseen kättä, joka piti kapan korvasta, ja oli niin valmis potkasemaan muita hevosia, joita se leikitellen lähestyi, vaan silloin Elsa sitä lyödä läppäsi turvalle ja vei juomisen pois tai oikein vitsaa käytti ja pian haihtuivat pahat tavat.
Ja niin kasvoi Pukesta pulska hepo. Pää sirotekoinen; liikkuvat sieramet ja aina vilkuttavat korvat antoivat sille eloisan ja tulisen näyn, vaikka silmät olivat suuret, lempeät, melkein tunteelliset. Jalat kuin valetut, solakat, hienot, voimakkaat. Ja sen joka liikunto oli kuin kaunoluistelijan sulava. Kun se irrallaan juoksenteli, näki sen ikäänkuin huvikseen ja omaksikin ihmettelykseen tekevän mitä kauneimpia kaaria ja käänteitä nopeasti kiitäen edes takaisin kentällä ja sitten hetkeksi pysähtyi pää koholla ja taas lähti kevyesti juoksentelemaan heitellen päätään kahdenpuolen, ikäänkuin olisi tahtonut iloissaan jotain sanoa.
Eikä sitä tarvinnut lapsenkaan pelätä. Maailmassa ei löytynyt niin hyväluontoista eläintä. Elsa kun sille vanhaan tapaan tuli joka päivä leipää tuomaan, riensi se heti ottamaan, tuuppi vallattomasti Elsaa päällään, pyytäen hyväilemään ja antoi hänen mielin määrin laitella harjaansa ja otsatukkaansa penkoa, josta toki muut hevoset, ja neitoset, ovat niin arkoja. Ja kun sitten isäntä tuli päitsineen, ei Puke yhtään vastustellut. Pantiimpa reen eteen tai oli kärryillä lähteminen, yhtä taipuisa se oli, vähän vain kummastellen ensimmältä katseli outoja esineitä, ja pari kertaa aisoissa oltua, se oli koulut koulittu. Juoksemaan sitä ei tarvinnut käskeä, ei toki.
Nyt Puke ikäänkuin siirtyi Elsalta isännälle. Kyllä Elsa sitä vielä joka päivä kävi ruokkimassa ja taputtelemassa, mutta isännällä oli omistusoikeus siihen. Joskus Elsakin sai sillä ajella, joskus kun isäntä sattui muistamaan, että se ehkä olisi hänestä hupaista, vaan itse hän otti sen milloin tahansa tallista ja se tapahtui joka päivä. Isännästä ei asunut autuus viisauden kirjoissa eikä yksinomaan naisen helmassa, vaan naisen helmassa ja hevosen reessä. Semmoisen hevosen kuin Puke oli! Huoletonna istua, miettiä suruttomia asioita ja nauttia siinä niin vaikka kuinka kauvan. Ei kiirettä kotiin, kyllä siellä asiat luistavat, vaikka on isäntäkin päivän poissa; eikä taas pakkoa viipyä, kyllä katkeaa taival, jos vain kiinnittää ohjaksia. Onnellinen oli Puken isäntä.
Mutta eräänä iltana tuli isäntä hyvin tyytymättömänä kotiin. Hän ei, kuten tavallisesti, itse riisunut Pukea eikä antanut kauroja eteen. Jätti sen rengille ja meni suoraa päätä kamariinsa.
Hän oli tyytymätön ja väsynyt. Puke oli vauhko, pelkäsi pimeässä, ja hän oli lyönyt sitä. Kun hän iltahämärässä lähti kotiinpäin ajamaan, alkoi Puke heti vilkua ja olla levoton. Joka kiveä, joka kantoa tien vieressä se pelkäsi ja väisti niin että oli usein työntää kärrit kumoon. Sitten se metsässä varmaan oli näkevinään jotain kauheaa. Nousi pystyyn ja hyppi työntäen takaperin, eikä olisi mennyt eteenpäin, ei vaikka. Isäntä käänsi ja ajoi takasin hyvän matkaa. Sitten hän taas käänsi, yritti hirmupaikan ohi. Mahdotonta. Silloin hän suuttui, riisui Puken aisoista, sitoi tien toisella puolen olevan halmeen aitaan ja löi muutaman kerran. Se peljästyi hirmuisesti, pyrki sieramet levottomasti liikkuen, pärskyen ja silmät kauhistuneina aitaa kohti, että se rysähdellen kallistui, ja vapisi kokonaan. Se oli surkeata nähdä, mutta isäntä antoi vielä muutamia siimauksia ja valjasti sitten uudelleen. Mutta turhaa oli vaiva ollut. Puke ei vaan uskaltanut mennä. Vaikka se olisi tapettu siihen paikkaan. Se värisi vaahtosena ja keikkui koholla, epätoivon voimalla pani vastaan, kunnes isäntä turvasta taluttaen koetti sitä kuljettaa. Se auttoi. Mutta kun isäntä sitten pääsi kärriin hyppäämään, mentiin sitä vauhtia, karkaamalla mäkeä ylös, mäkeä alas, kuin kaikki metsän pedot olisivat Pukea ajaneet.
Huomenna lähti isäntä heti noustuaan ajamaan. Nyt se taas juosta helkytteli kuin ennenkin, vilkkaana ja iloisesti hirnahdellen, illalliset peljättävät olivat kadonneet, hirmupaikkaa ei metsässä ollut. Sitten hän lähti hämärässä toisen kerran koettamaan ja nyt oli Puke taas pelkuri, kammoi joka kiveä, joka kantoa, joka pientä varjoa puiden välissä. Missä isäntä ei nähnyt mitään erinomaista, näki Puke tuhansia uhkaavia mustia; metsä oli mörköjä täynnä.
Tuskaisena ja harmistuneena sai isäntä houkutellen ja talutellen Puken vihdoin kotiin. Hän oli taas niin väsynyt ja kyllästynyt, ettei viitsinyt itse riisua koko konia. Mokoma itsepäinen! Pitääkö hänen mukautua sen oikkuihin, ajella vain päivällä, ellei tahdo saada päätään halaistuksi jossain ravissa. Hän päätti kuitenkin antaa jälkeen, mitäpä hänen tarvitseekaan niin illoin olla liikkeessä. Onhan Puke niin oiva hevonen muuten, pitäköön tuon pienen vikansa, ei hän henno sitä enempää ruoskia.
Mutta miten olikaan, tuli hän usein juuri illoin lähteneeksi ajamaan, hän aina lähti koettamaan, vieläkö siinä asui se pelko, ja tuli sitä ruoskaakin joskus koetetuksi. Ne matkat olivat kiusa isännälle ja kauhistus eläimelle. Viimein Puke, kun sitä illan tullen talutettiin tallista, valjastettavaksi, tuli jo kotona levottomaksi, ei tahtonut antaa valjastaa ja katsoi niin rukoilevasti ja käänteli päätään kahden puolen, ikäänkuin olisi tahtonut puhua. Ja kun he palasivat, isäntä suutuksissa ja tuskissaan tuosta vastustuksesta, Puke vapisevana ja vaahdossa, olivat he onnettomia molemmat. Olkoon, ajatteli hän viimein kyllästyneenä, tottapa se on sillä polosella veressä!