Ja niin kului kesä edelleen. Puken vika melkein unohtui isännän mielestä, hän kun harvemmin nyt ajeli eikä pimeää ollutkaan.
Vaan eräänä elokuun ihanana iltana hän palasi häistä. Toinen hevonen oli edellä ja laulellen ja huudellen milloin mitäkin ajoivat miehet perätysten. Mikään vaara ei muistunut heille nimeksikään mieleen, lämpimänä kuutamoisena yönä laskiessa tasaista kovaa tietä kotiapäin. Ja vielä kun mielet olivat hehkuvat tanssista ja maljoista. Ja Puke näytti alkutiestä sekin unhottaneen kaikki metsän kauhut. Köykäsesti ravaten virstan virstan perästä se pyyhki vallattomasti päristellen eteenpäin; linjaalit notkuivat ja isäntä lauleli huoletonna, nauttien vilposesta, ihanasta illasta… Hän piti molemmin käsin tanakasti ohjaksia, sillä jo oli Puke muutaman kerran, missä kuu heitti pitkän puun varjon tien poikki, hypännyt syrjään, mutta kuitenkin pelkonsa voittaen seurannut toista hevosta.
— Anna huhkia, veikko! "Honkain keskellä mökkini seisoo", lauloi isäntä että metsä raikui. Ja sitä mentiin. Puke katsoi toverin perään, eikä joutanut vilkumaan tiepuoleen, missä möröt olivat, jotka aina panivat joka jäsenen vapisemaan, ehkei niitä nyt siellä ollutkaan. Missä vain oli musta pitkä varjo… mutta pääsihän siitä toverikin eikä Puke ollut milloinkaan tuntenut sellaista rauhallista turvallisuuden tunnetta kun nyt toverin tuolla edellä kiitäessä. Anna huhkia! Alamäkeä, niin että kivet iskevät tulta ja musta metsä mörköineen lentää ohitse, vieden mukanaan pelottavat Valkoset koivunrungot, jotka kuutamossa vilkkavat. Ei niitä nyt jouda pelkäämään!
Mutta mäen alla on silta pienosen kuivuneen puron poikki. Kaksi harmaakivipatsasta on molemmin puolin kaiteena. Suoraan niiden välitse vilistää edellinen ajaja että silta kumisee, suoraan niiden välitse tähtää jälkimmäisen silmä ja käsi ohjaa Pukea. Se lähestyy jo siltaa, törmää täyttä vauhtia… Patsaskiven pää hohtaa valkosena ja sillalle se luo mustan varjon. Siinähän uhkaa Pukea turmio kaikessa kauhussaan, se hyökkää hänen päälleen, musertaa hänet. Raju hyppäys sivulle, räsähdys ja huuto… Isäntä lensi kauvas kaiteen yli puron penkereelle, kärrit tarttuivat akselistaan kiveen, ja Puke makasi koristen purossa, pää ylhäällä, valjaissa riippuen.
Kun edellä ajaja sai hevosensa kiinni puuhun ja tuli sillalle, oli isäntä jo siksi tointunut, että kykeni Puken luo. He aukoivat valjaat ja koettivat saada sitä kyljelleen käännetyksi. Silmät olivat nurin päässä ja veristä vaahtoa purskui suusta.
— Parasta on että lopetetaan, näkyy vetävän viime henkiään.
— Parasta lie. Onko sulla mitään asetta? Vapisevin käsin otti isäntä toiselta puukon ja pisti sen Puken rintaan, valtasuoneen.
— Säikähtikö se vai miten tää tapahtui?
— Säikähti.
— Onko se ennenkin ollut niin vauhko?