— Onhan se polonen. Lienee ollut sillä veressä.
Hiljasina lähtivät miehet ajamaan loppumatkaa, eivät laulelleet enää, ja isäntä oli hyvin alakuloinen pitkät ajat, ja aina kun hän surumielin muisteli Pukea sekaantui hänen suruunsa jotain omantunnon tuskan tapaista. Ikäänkuin hän ei olisi sille ollut tarpeeksi hellä tahi tahtonut sitä ymmärtää.
Ystäväni.
Rakas pieni ystäväni, kuinka suloista lepoa olen nauttinut, miten kauniita ja puhtaita unia uneksinut sinuun päätäni nojaten!… Ja siksipä aina niin hartaasti iltaa vuotan, että luoksesi pääsisin. Sillä se on ainoastaan iltasella ja yöllä — oi, minä pyydän, elkää ajatelko mitään pahaa! — ainoastaan yöllä kun ystäväni luokse pääsen. Mutta silloinpa se mulle sitten palkitseekin kaikki päivän kuumat ja helteet. Jos kuinka väsynyt öisin, jos kuinka murheellinen, jos kuinka katkerana mieli, niin pianpa tunteet tasaantuvat, kun saan hetkisen poskeani ystävääni hivellä.
Välistä kun rajun riemun, aiheettoman ilon polttava vihuri rinnassa riehuu ja semmoisena saavun ystäväni luo ja painan otsaa sen viileyteen, niin pian tyyntyy mieli ja povi jäähtyy; ja minä voin ajatella selvään, paremmin kuin konsanaan päivällä. Ja jos minä tulen ystäväni luo surumielin, tyytymättömänä tulen, niin eipä viivy kovinkaan kauvan kun ovat vedet silmistä kuivuneet ja minut vähitellen täyttää hiljainen sisällinen hymyily. Melkeinpä nautinnolla katselen ympärilleni: katulyhdyn valojuovia seinillä, katossa, ovenpielessä, valkoisten uutimien poimuissa, sen välkettä kuvastimen pinnalla, miellyttävää hämärää huoneen etäisimmässä nurkassa, — melkeinpä voin nautinnolla silloin ajatella elämää ja nauttia suruistani, jotka sentään ovat niin mitättömiä kaiken hyvän rinnalla. Niin silloin tunnen kun olen iltasella ystäväni luona ja kun hiljainen lempeä hymyily koko olennon valtaa.
Ja uskollinen on ystäväni mulle — ja minä sille. Jos missä päivät remuaisin ja kenen kanssa niin illoin kuitenkin sitä aina viimeksi ikävöin ja sen luokse riennän. Eikä kukaan muu saa siihen sormellaankaan koskea, ei kukaan. Minä sen puen uuteen valkoseen viittaan, omin käsin ompelemaan, minä sidon nauhat solmulle, minä silittelen poimut pois, minä kouhottelen ja minä siihen pääni painan.
Ja uskollisia olemme me aina olevat. Kulukoot kuukaudet, vierikööt vuodet sen takaan, että yhtä hyviä me aina ollaan. Ei voi meitä ajan vaiheet eroittaa, ei se ole hyljäävä mua koskaan. Yhäti uskollisena se aina odottaa illan tuloa, jolloin sen ystävä palaa… Ja se se mun lämpöistä poskeani viimeisen kerran hivelee, se sille kylmänä viimeisen hyväilyn antaa. Niin, kenties saa se minua hautaankin seurata, niin, kukapa tietää…
Rakas pieni päänaluinen!