Nimeni on Auli — oikein ristitty Auliksi — ja minä olen kahdenkymmenen vuoden vanha. Muutamat sanovat minua kauniiksi ja kyllähän minä itse mielestänikin olisin sievänlainen, jos ei vaan nenäni olisi pikkuruisen pystyssä. Ei se paljon ole, hiukan hiukkasen vain, mutta se on kuitenkin, ja minä antaisin vaikka mitä, jos saisin sen hiukkasen siitä pois. Silmissä ei ole moittimista: ne ovat suuret ja ruskeat. Välistä ne näyttävät niin syviltä että itsekin hämmästyn, kun katson kuvastimeen, välistä ne taasen ovat niin vallattoman vilkkaat. Tukka on tumma ja vartalo hoikka. Enolan Heikki sanoo minua joskus aidanseipääksi, joskus, kun sattuu suuttumaan, mutta vähätpä siitä! Olenhan äitini näköinen ja äiti on mainion kaunis eukko.
On hän niin pulska ja toimelias ja hyvä että oikein! mutta isä on minusta vieläkin rakkaampi.
Ihmeen hupaista on istua kytröttää isän kamarin sohvan nurkassa. Se on oikea perhekoju, päällystetty mustalla vaksinahalla — ja katsella isää, joka lukee sanomia kirjoituspöytänsä ääressä. Lampussa palaa valkea, mutta vihreä suojustin tekee huoneen hämärtäväksi. Pyssyn lukot vaan kiiluvat ketun-nahka-alustallaan uunin vierus-seinällä ja lattiamaton punainen juova heloittaa niin lämpimästi. Sen kohdalla yhtyvät lampun valo ja valo takasta, jossa koivuset halot juuri toimittavat kemiallista muuttumistointaan. Isä melkein rakastaa sanomalehtiään; ei ole ajatteleminenkaan niihin vilkaista ennenkun isä on ne yhteen kertaan lukenut. Sitte hän antaa numeron kerrallaan; toiset ovat järjestyksessä pöydän kulmalla, josta hän aina ottaa yhden, katsoo onko se oikea numero ja lukee toiskertaan. Jos sattuu huvittava kohta luetaan sitä useamminkin. Silloin ei ole hyvä häiritä, sanoppa sana, niin heti kuuluu: hiljaa! Ja taas alkavat huulet hiljaa mukista ja leveä otsa vuoroon rypistyy, vuoroin selkenee, aina jutelman juoksun mukaan. Sanoo väliin: aj aj — aj aj! — käy uunia kohentamassa oikein perinpohjaisesti — ensin sitä kohennellaan ja kopistellaan, sitten vedetään hiilet uunin suuhun, että lämpö virtaa huoneesen — ja sitten hän taas rupeaa lukemaan; muistaa sentään joskus minuakin sohvani nurkassa, käy hyväilemässä poskelle ja sanoo: pikku pirkko!
Välistä sattuu ukkoja tulemaan. Jaha, sanoo isä, kun kuulee niiden eteisessä kopistelevan lunta jaloistaan. Tarkka äiti on asettanut sinne luudan sitä varten. Hyvää iltaa, herra vallesmanni!
— Iltaa, iltaa! Mitäs kuuluu?
— Eipä erinäisiä, mitä vaan…
— Tulit kaiketi paperiasi hakemaan?
— Sitä vartenhan tuota tultiin.
Isä etsii kaapistaan: ote kihlakunnan oikeuden pöytäkirjasta… Ote kihla… Matti Vainikainen… ei… Antti Hakola, tuossa se on! Pakkanen taitaa olla?
— Niin on, että nurkat paukkuvat.