— Lunastus neljä markkaa. — Mitenkäs nyt tukinajo sujuu?
— Huonosti! Lunta on paljon ja palkat huonot. Korpisella sentään veteleisi nyt kun ovat koroittaneet taksaa, mutta on niin tavaton matka rantaan.
— Siltä kuuluu, kolmatta virstaa, sanoivat?…
— Vai kolmatta! Kun on kuudetta. Kylläpä oli ruunikko laihtunut, kun Anttipoika sieltä lauvantaina palasi. — Tässä ovat rahat; hyvästi herra vallesmanni! Ohoh, sulipas pieksuistani lunta tuohon matolle, vaikka niitä kyllä kopistelin…
— Ei sillä vaaraa! — lohduttelee hyväsydäminen isäni, — kylläpähän kuivaa.
Mutta usein sattuu semmoisiakin ukkoja, joilla ei olekaan varaa maksaa, ei lunastuksia eikä ryöstöjä ja kylläpä minä tiedän, minkätähden isä on silloin niin hellän näköinen. Niin kauvan kun hänellä on, niin hän auttaa pitäjäläisiään! Sentähden eno aina sanookin, ettei hän ole vallesmanniksi luotu.
Ukkoin lähdettyä isä lukee kappaleensa loppuun ja panee sitten piippuunsa tupakkata: — etpäs usko Auli, miten hauska pätkä tuossa taas oli!
— Kertokaapa, tahi minä luen sen itse; tässäkö se oli?
— No, no, elä koske, elä koske; kylläpähän sitten kuulet! Käydään tässä mammallekin kertomassa.
Minä tartun isän lihavaan käsivarteen ja me vaellamme pimeän salin kautta. Ei, eipä se pimeä olekaan; kuu paistaa heloittaa niin, niin kirkkaasti läpi valkoisten uutimien. Ne näyttävät puhtailta kuin lumi ja minun kauniit oleanderini ja myrttipuuni vihannoivat niiden välissä! Pienempänä minä aina pelkäsin pimeätä salia; seisoin kynnyksellä ja katselin tarkkaan, liikkuuko sohvan takana mikään, tahi pöydän alla, tahi uunin nurkassa, ennenkuin uskalsin juosta isän kamariin. Mutta nyt! Löytyykö koko maailmassa turvallisempaa olopaikkaa kuin kuutamokirkas sali lapsuuden kodissa? Isä istuu suojassaan salin perällä ja äiti hommaa arkikamarissa toisella puolen.