Sieltäkös läiske kuuluu. Isolla Miinalla on mattokangas ja äiti tekee suuria karvalanka käämiä. Kangaspuiden kohdalla riippuu kattolamppu. Temppu torkkuu uunin edessä ja keittiöstä tunkee hirveä kärvettyneen katku.
— Ohoo, jopa nyt taisi tulla piispa kyökkiin! — ihmettelee isä heti.
— Sannahan tuo rupesi lintuja korventamaan kyökin hellassa vaikka minä käskin mennä tuvan takalle. Sanna, viritä se ovi auki, niin kyllä tuo haju pian haihtuu. — Auli, pane hiiliä teekeittiöön! Kas kun se jäikin tänään kirkastamatta… Hae sieltä isän kamarin uunista, koivupuun hiilet ovat parempia. Tämän päiväset nuoret vehnäset ovat tätin kamarin pöydällä… No, kuuluukos nyt sanomissa sodasta mitään uutta?
Vehnäiskakut ovat asetetut riviin tätin kamarin pöydälle, puhtaalle pyyhinliinalle. Siellä on kolkonlainen ja minusta tuntuu siellä aina hajuavan kuusenhavut, aina siitä asti kun täti siellä ruumiina makasi. Ei hän ollut oikea tätini, vaan vanha hyvä opettajani ja häntä kaikki sanoivat tätiksi. Tuossa oli koulupöytä, tuossa tätin kaappi ja tuossa makeislaukkunsa. Hän lienee ollut nuorena kaunis; kasvot olivat niin säännölliset ja hän pani vieläkin tukkansa yöksi pienille palmikoille. Päivällä se oli sitten niin kiharaista tuosta ohimoilta. Hän käytti aina semmoisia vanhanaikaisia kurunuttuja, joissa oli laajat hihat, ja hän keitti ruusujen lehdistä hilloa ja söi sitä pienellä kullatulla, pyöreäkärkisellä lusikalla. Minä aina arvelin, tokko tuolla tätillä oli sulhasta ollut, mutta ei hän niistä koskaan kertonut. Jutteli vaan oloistaan tatarilaiskylässä etelä Venäjällä! Hänen veljellään oli siellä joku ammatti ja sielläkös oli kummallista ollut. Kamelin maitoa söivät ja miehet lähtivät aina viikkokausiksi matkoille. Evästä ottivat ja aseita, sekä toivat sieltä tullessaan kauniita kirjavia kankaita, teetä, rahoja ja joskus hevosiakin. Täti oli kerran kysynyt, minne he olivat lähdössä.
— Ryöstämään itselleen ruokaa ja vaatetta, vai luuletteko te heidän sillä elävän, että makaavat jouten täällä kotona, — vastasi miniä.
Tätin mielijuttu oli eräästä ihanasta tytöstä naapuritalossa. Hänellä oli sulhanen, venäläinen kapteeni, joka myös oli tavattoman kaunis, ein bildschön Mann, ah! ein bildschön Mann — täti sotki aina saksalaisia sanoja muistojutelmiinsa — mutta uskoton! Hänen mielensä kääntyikin nuorempaan sisareen ja vanhempi oli tulla surusta mielettömäksi. Hän olisi tappanut heidät, mutta se oli hänen sisarensa, ajatelkaa, hänen oma sisarensa! Eräänä päivänä hän katseli ikkunasta miten kapteeni vei nuorempata tytärtä ajelemaan, meni suojaansa, eikä sieltä enää palannut. Onneton otti rotanmyrkkyä ja kauheat olivat hänen kuolemantuskansa olleet.
Sisar, ja sisar voi sisaren pettää! Monesti olin toivonut että pikku Anni vielä eläisi, vaan parasta taisi sentään olla että hän kuoli pienenä! Jo monta, monta vuotta sitten! Hän oli vasta herttainen lapsi ollut! Minä muistan hänet vaan eräästä jouluillasta, tallustelemassa huoneissa valkopäisenä, punaposkisena enkelinä. Me muut tanssimme kuusen ympärillä, ainoastaan Hermanni istui suruisena oven pielessä. Pikku Anni meni hänen luoksensa, otti sormesta kiini ja veti toisten joukkoon: — Helman kant, Helman tanttimaan! — Hermannissa oli keuhkotauti, hän kuolikin sitten kohta. Niin tosiaan! — Hermanni oli enoni puotilainen! Ja enoni — niin hän on enoni, kauppias, joka asuu Enolassa aivan meidän talon vieressä. Koivumäki se oikein kirkonkirjoissa on, mutta me vaan sanomme sitä Enolaksi. Ja siellä on aina niin mukavata ja monesti päivässä minä lippasenkin sinne. Ei tarvitse maantietäkään kiertää; meiltä pääsee sinne suoraankin Maijatätin kyökkitarhan kautta. Kyllähän täti kesällä pelkäsi että Temppu polkisi hänen lantuntaimensa, se kun aina juoksee minun matkassani, mutta talvella ei tarvitse huolehtia mistään. Hankea me Tempun kanssa huilataan, ei malteta mennä polkua pitkin. Musti, Enolan koira, on meitä vastassa. Tahtoo minua suudella, kaataa Tempun hangelle ja piehtaroi iloissaan ja sitte he lähtevät otattamaan pitkillä harppauksilla, niska kyömässä Sauna-Kaisun luo, joka juuri tulee ladosta olkikupo sylissä. Musti käy arvelematta olkikuvon kimppuun, puistelee ja kiskoo, haukahtaa väliin ja koettaa sitä nykäistä Kaisun sylistä. Tempunkin mieli tekisi, katsoo niin anovasti minuun häntää heilutellen.
— Herra siunaa noita susia! Musti, tokkos tottelet — no ihanhan se on pilkkoisten pilalla! — Sauna-Kaisu kokee potkaista, mutta silloin on jo Musti takana liepeissä kiini. — Auli, tulkaa tuota häristelemään, vallatonta! Sauna kun riittyy ihan pilalla ennenkun minä sinne oletkaan saatan. — Tulkaa Aulikin kylpemään. Ette usko kuin on makeata lämmintä! —
— Joko Kaisu taas on lämmittänyt saunaa? Eikös väki illalla kylpenyt?
— Mitäs väki? Mutta kauppias, joka tuli yöllä Mikkelistä…