— Onko eno pohmelossa?
— Taitaapa vain olla. Silmät olivat niin raukean näköiset, — sanoo Kaisu arvelevasti, pistää pitkillä, ruskeiksi kuivaneilla hyppysillään nuuskaa tuohirasiasta suuriin sieramiinsa, sieppasee taas oljet syliinsä ja lähtee rantaan linkuttamaan.
Kello kilahtaa puodin ovella.
— Auli, tule maistamaan! — huutaa eno. Hän seisoo kynnyksellä kädet housujen taskuissa. Harmaat housut, tummemmat liivit ja takki. Paksut kultaiset kellonperät lepäävät ison mahan kukkulalla. Ruskeat silmät katsovat veitikkamaisesti turvottuneiden kulmien alta.
— Mitäs saapi olla? Orehtia, lakeria, ei mieluummin Sirkka ottaa pikkuisen pätkän pikanellia…
— Hyi eno! Syö itse pikanellisi, kyllä minä löydän parempatakin! — Ahaa… Tiskillä nahkakasan alla huomaan pienoisia laatikoita. Kannessa seisoo mustilla kirjaimilla "Malaga rusinoita."
— Vai piiloittelet sinä, eno veitikka, näitä minulta! Löysinpä! Heikku,
Heikku hyvä, avaa tämä. Kansi on niin kovassa.
Heikku ottaa sokerikirveen. Sen terä on niin rosonen ja sokerijauhoista valkonen, pistää sen taitavasti kahden naulan välikohdalle kannen alle! ratss! ja kannen puolikas kohoaa. Miten mehevinä rusinat siinä lepäävät hienon paperin alla. Oikein vesi tulee suuhun. Minä otan kaksi suurta, suurta rypälettä, tanssitan niitä enon nenän edessä ja jalkanikin tanssivat sinne tänne, sinne tänne: Löysinpä, ähä! löysinpä, vaikka tarkka enoni oli pistänyt ne piiloon… Mikä täällä haisee niin omenille? — minä vainustelen. —Eno, oletko sinä tuonut omenoitakin?
— Joutavia, nuo nahat haiskahtanevat sinun nenääsi omenoilta. Ilmankos se onkin noin pikkusen ylöspäin — niin näsäviisaan näköinen… — Ja eno asettelee välinpitämättömänä villaliinoja hyllyille ja Heikku lyö nauloja ikkunanpieleen.
— Missä ne omenat ovat? — minä kysyn Heikulta hiljaa.