Heikku vaan koputtelee ja puistelee päätä. Minä etsimään; ei siellä ole kuin jauhoja ja ryynejä. Tuossa on tyhjiä säkkejä, ehken niiden alla…
— Vai sinä menet omin luvin! Syöt kaikki tyyni — ei jää jouluksi mitään, — ja eno on minua tukistavinaan. — Täytyneehän tälle lapsukaisella nyt antaa etsimävaivoista, muuten se ei saa ensi yönä unta. Katso, eikös ole kaunis? Grawensteiner, ei, Nonnen se onkin! — Eno pitää omenata sievästi etusormen ja peukalon välissä, katselee hymysuin ja haistelee: — Nonnen on. Minä kuorin sen sinulle. Ei-ei, kyllä se on kuorittava…
Vai kuorittava! Kyllä Aulin hampaat kuoreenkin pystyvät. Yks kaks ollaan siitä kuitit.
— Heikku, lähdetkö iltapuoleen luistelemaan?
— Ei nyt jouda. On vielä järjestämistä ja memorialiinkin on vielä kirjoittamatta. Ja entäs Haikolan laskut!
— Eno, saako Heikku lähteä? Minä vaikka pistän nuo laskut ja muut luvut…
— Saattaa mennä vähäksi aikaa; voipihan loput järjestää huomen aamulla.
Heikku katsoo minuun ja pyyhkäisee vaaleita hiuskähyröitä pois kauniilta otsalta. Minä tiedän mitä hän ajattelee ja näen jo katseestakin vastauksen. — Kyllä olisi hupaista lähteä, mutta, mutta huomiseksi ei saa jättää mitään, jonka voi tänään tehdä.
— Huomenna lähden Auli, jos setä sallii ja muuten töiltä joutaa.
Kunnon poika tuo Heikku! ajattelee varmaan eno, niin hyvinmielin hän katselee pulskaa puotilaistaan, ja samaa mietin minäkin. Miten kelpo poika ja hyväpäinen! Jospa hän olisi minun veljeni!