Jospa hän olisi ollut minun veljeni! Jospa — niin nytkin voisin häntä surupuvussa muistella, sillä tuo hyvä, kaikilta rakastettu Heikku on mennyt sinne, josta ei kukaan palaja.
Kukapa olisi voinut uskoa, kun hän heti Hermannin kuoltua tuli Enolaan arkana, isävainajansa harmaisiin kotitekoisiin housuihin puettuna poikanulikkana, että hän kävisi niin rakkaaksi meille. Kukapa olisi luullut, kun me pienenä yhdessä taloja rakentelimme ja käskyn sanoja tavailimme sekä sitte isompana koristelimme joulupuita ja kastelimme — silloin kun hän vaan puodista pääsi — äitin ja Maijutätin kukkaispenkereitä, kukapa olisi aavistanut, että hänen elämänlankansa olisi niin kovin lyhyt. Parhaimmallaan kun se kehrävarrelta kerälle juoksi, niin se jo katkesi. Eikä kukaan, kaikkia vähemmin hän itse, voinut ajatella kun hän Kuopioon lähti, että hän sieltä palaisi vaan lähteäkseen pitemmälle, ikuiselle matkalle.
Kuopioon oli lähteminen, enolla oli kiireinen vekseliasia. Mutta jos eno olisi lähtenyt niin hän aivan varmaan olisi ruvennut siellä ryyppimään ja kaikki, asiat menneet musukoppaan. Kukas muu kuin Heikku. Hän oli ennenkin käynyt, oli niihin perehtynyt ja oli aina valmis menemään, minne vaan eno tahi täti käski. Reippaana ja iloisena — oli mielestään niin kömpelö enon suuressa suden-nahka turkissa — hän lähti ja kaukaa kuului vielä kulkuisten hiljenevä helinä. Jäälle laskiessa se kilahti kerran kovemmin ja sitten vaikeni vähitellen heidän laskiessaan Keitelettä pitkin, kun hän palasi!
Isä oli jo mennyt levolle. Äiti parsi vielä sukkia arkihuoneessa ja minä luin hänelle ääneen "Valdemar Seijer'iä." Yhtäkkiä Temppu hyppäsi pystyyn uunin nurkassa ja sanoi uhkaavasti: vouh! ja taas: vouh! Minäkin olin kuulevinani ritinää maantieltä! Jokohan Heikku tulisi? Joko joutuisi? Jo juoksin salin ikkunaan katsomaan. Aivan oikein. Joku kiidättää mäkeä alas, minkä vaan käpälästä pääsee! Lumi tupruelee hevosen jaloissa, päitekoristeet välkähtelevät kuutamossa. Kyllä se on kuin enon Virkku; mutta heillä ei ole kulkuista ja pysähtyvät meidän portille. Mies nousee — hyppää reestä… Heikku on!… ja renki ajaa Enolaan. Kylläpä Virkku parka höyryää ja lumi natisee jalaksen alla — kova on keli! Tuskin Heikku ennättää kopsauttaa eteisen oveen, kun minä sen jo avaan hänelle. Mitä nyt!
Hän kouristaa minua käsivarresta: — valvooko setä? — Hän on harmaa kuin keväthanki, heittää turkkinsa lattialle ja koputtaa isän ovelle. Isä avaa, hän on alusvaatteissaan, ja päästettyään Heikun kamariin, sulkee hän oven jälleen. Mitä tämä aavistaa? Miksi Heikku on niin outo? Sydäntäni ahdisti ja kirveli ja ahdisti vielä enemmän kun isä hetken perästä meni äitin luo ja käski häntäkin lähtemään Enolaan. Ehkä täti tarvitsisi apua. Ja he menivät ja minä en saanut mitään tietää, eikä minua kukaan muistanut… Olin juuri lähtemässä minäkin Enolaan, en jaksanut enää odottaa, kun näin Heikun menevän meidän tupaan. Hän herätti Matin ja yhdessä he sitten kävivät talliin. Lyhdyn valossa näin siellä Matin tekevän apetta vakkaan ja Heikku suki ruunikkoa.
— Kaada kauroja sekaan ja pistä aisoihin heti syötyä, — varoitti Heikku ovella ja yhdessä tulimme sitten sisälle.
— Heikku, mitä se on? — minä tuskin sain kysytyksi nähdessäni hänen tuskastuneen muotonsa.
— Minä lähden nyt pois täältä, kauvas pois, — hän sanoi vaivalla ja käänsi kasvonsa minusta.
— Mitä on tapahtunut, sano rakas Heikku, minä ihan kuolen muuten.
— Jospa sitä edes kuolisi! — Hän nojasi päänsä seinään ja peitti silmänsä käsivarrella. — Mutta lähteä kauvas merien taakse ja vielä — pakoretkelle. Minä olen murhamies. — Auli, minä olen ehkä miesmurhan tehnyt, — hän lisäsi karkeasti. — Siellä markkinoilla jouduin tappeluun muutamien juopuneiden kanssa… menin erästä tuttua miestä auttamaan, jota pahasti hätyyttivät. Minä olin ihan selvä… tiedäthän! mutta satuin — onneton — survasemaan yhtä miehistä, — ja hän kaatui — päänsä puhki — katukiven kulmaan. Jos vaan tietäisin ett'ei hän kuollut… — Hän nyyhki ääneen ja molemmat itkimme hetken yhdessä. Muuten oli aivan hiljaista. Kuu heitti pitkän, valkoisen juovan lattialle; se kulki ikkunasta ihan Heikun jalkoihin; se hyväili Heikun kengänkärkeä.