— Minne sinä nyt lähdet?
— Ameriikkaan, minnekäs muualle! Onhan serkku siellä! — Voi, voi, kuka voisi sanoa minulle ett'ei se mies kuollut?
— Mutta ehkei hän kuollutkaan, jospa sinun ei pitäisi lähteäkään…
— En minä lähtöä pelkää, mutta kun minä ehkä olen murhamies… etkö sinä pelkää minua Auli?
Tartuin hänen käteensä ja puristin sitä; en voinut virkkaa mitään ja hänkin oli aivan surun murtamana.
Isä toki tuli, ilmoitti että kaikki oli valmistettu. Hän vaan kirjoittaa todistuksen. Äiti ja täti olivat varustaneet vaatteita ja muita tarpeita. Kun vaan Matti valjastaa on paras lähteä! Ei sinulla ole hätääkään, poikani; onhan siellä rikas serkku; kyllä hän sinua alkuun auttaa. Rohkeutta vaan… — koki isä lohdutella.
Minä sytyttelin lamput, äiti toi punssia, joimme eromaljan hiljaisina, kyyneleissä, ja lähtö oli käsissä.
Erotessa Heikku oli levollinen. Minulle hän sanoi leikillisesti muka, mutta hymyily oli sangen surullinen: — kun kuulen että sinulla on kosioita, tulen minäkin onneani koettamaan.
Minä autoin vyötä hänen ympärilleen, katse vielä, ja hän lähti. Ei nyt helisseet kulkuset, eikä palaamisesta puhuttu… Alakuloista oli elämä Enolassa ja meilläkin monta, monta viikkoa.
Ja sitten tuli kirje. Se oli täynnä toivoa ja rohkeita unelmia, vaikka muisto murhatusta ja ikävä isänmaahan kajasti joka riviltä, joka unelman takaa. Hän oli serkkunsa farmilla, mutta opittuaan hiukan englannin kieltä, hän saisi edullisen kauppa-asioimistoimen New-Yorkissa. Serkkunsa ennustaa hänelle kultaa ja kunniata ja toivossa on hyvä elää — kun vaan hän saisi tietoja sen miehen kohtalosta.