— Parempana! Melkein terve! — huusi eno kaukaa. — Kylläpä olette ajaneet, hevonen vaahdossa. Hyvä olikin, sillä me olemme jo luulleet saavamme lähteä tätä Sirkkaa jään alta onkimaan! — lörpötti eno, mutta lämpimästi hän puristi kättäni.
— Siinä hän nytkin seisoo, — sanoi täti, — tohtori on koko päivän tähystellyt jäälle päin. Luulen että hänkin on ollut levoton tähtesi.
— Hän on tullut?
— Niin, hän on tullut! Ja oiva poikapa onkin. Kylläpähän näet… Eno oli niin veitikkamaisen näköinen.
Ruunikko hirnahti… tallista vastattiin. Heitin ohjakset Matille ja riensin äitin luo.
* * * * *
Isä oli paljoa parempi; kuume oli vähennyt, ei enää houraillutkaan. Hän tunsi minut ja kysyi miks'en ollut käynyt koko päivänä häntä tervehtimässä. Tohtori oli käynyt usein isää katsomassa; oli vielä illemmalla luvannut tulla.
Kerroin juuri isolle Miinalle arki-kamarissa matkamme mutkista, kun salista rupesi puhetta kuulumaan. Tunsin enon äänen — toinen oli outo, matalampi, hiljaisempi. Miksikähän niin sydämmeni sävähti?
— Se on uusi tohtori. Ette te usko miten se on musta. Mikä tuo lieneekään Monkoolilainen, — selitti Miina.
Lisäsin kermaa kuppiini, kahvi oli kovin kuumaa. Temppu hyppi kuin hullu, vinkui ja pyysi sokeria, tuuppien turvallaan kättäni.