Ratuloita ja häitä pitivät ennen vanhaan niin rikkaat kuin köyhät. Rikkailla ne olivat suuremmat ja köyhillä pienemmät. Molemmilla oli päätarkoituksena, että tämä keino tuottaisi voittoa. Siksipä viinaa täytyi olla paljon, jotta päihtyneiden lahjoitukset olisivat suurempia ja voitto sitä paremmin taattu. Lahjoitukset, olipa ne rahaa tai tavaraa, kuuluutettiin julkisesti kaikkein kuullen, levennellen ja kehuen. Ilmoittajain piti nousta peräpenkille seisomaan ja sieltä puhua kauniisti kuinka se mies tai nainen antoi tai lupasi antaa niin ja niin paljon, vaikka ennenkin jo on antanut, eikä liioin ollut viimeinen kerta. Ja tämä keino ajoi toisia antamaan, jotta heidänkin nimensä mainittaisiin auliina lahjoittajana ja samalla kuulisi sivullisen suusta muutkin hyvät työnsä. Sittenkun alettiin puhua tällaisten häitten laittomuudesta, jäi kuulutuskeino pois ja rahaa annettiin noin salavihkaa miten kukin halusi. Useinkin vaan morsianta lattialla pyöritellen. Mutta kun tällaiset annokset olivat vaan viisipennisiä, niin kemut ovat tuottaneet vaan tappiota. Niinpä ne ovat vähenemistään vähenneet ja moni on viime aikoina uskaltanut käydä vihillä ilman mitään juominkia.
Tanssit oli ennen vanhaan pidoissa välttämättömät Pelimanni ja kaksikin piti soitosta huolen. Valitettavasti ei tanssitaito hetikään ollut yleistä, mutta kun muutamiakaan oli, niin ne pitivät siitä puolesta huolen. Toiset katsoivat, miten se menee. Vanhoista ihmisistäkään ei pidoissa soittaminen ja tanssi ollut vastenmielistä, syystä, että se on vanha hyvä tapa. Joskus nähtiin vanhustenkin joukossa köppelehtävän sikäli kuin se nuorempana on ollut mieluista.
Ratulain pidon jälkeen alkoi tavallisesti morsiamen keruu-aika. Sitä ennen oli morsiamen mentävä sulhasen kotiin tutustelemaan. Anoppimuorikin sai nyt nähdä, onko tuleva miniä työihminen, hyväluonteinen j.n.e. Tätä viikkoa aina nimitettiin morsiamen katsantoviikoksi. Toiset sitä pilaa puhuen ovat sanoneet housuviikoksi.
Morsiamen keruu oli ennen vanhaan välttämätön molemmille, sekä rikkaille että köyhille. Rikkaat sittenkin saivat enemmän kokoon, kun heillä oli sukulaispiiri varakasta väkeä. Keräävälle morsiamelle annettiin mitä mikin halusi. Italiana oli 50 penniä tavallisin taksa. Tavarana oli villat pääasiassa annettavia. Köyhemmät saivat sekä villoja että hamppuja. Näinpä morsimelle kyliä kierrellessä syntyi suuri lakanaan kääritty nyyty selkään. Nyytyn suuruus antoi kerääjälle kunniaa. Oma seurakunta kierrettiin tarkoin ja vähän ulkopuolellakin. — Morsiamelta oli mukana kaasomuori, useinkin köyhä leski, jolla oli nyyty myös mukana, johon hyvät emännät pisti villakorin ja muuta apua. Kaasomuorin oli talossa puhuttava kaikkea, selitettävä kenen on morsian, jos sitä kysyttiin, ja mentävä edellä syömään toiseen huoneeseen emännän kehoitettua. Morsian vaan äänettömänä neuloi sukkaa. Ahkerat morsiamet neuloivat tietä kävellessäänkin. Kaasomuori samoin. Ero vaan oli siinä, että morsian neuloi pumpuli- ja kaasomuori villakangasta.
Monta viikkoa tarvitsi morsian valmistuakseen miehelään. Oli kudottava ja neulottava paljon vaatteita. Sulhaselle oli tehtävä keruuvilloista uusi puku, anoppimuorille samoin. Uusia paitoja piti olla paljon, kun niistä piti antaa kappale kullekin anopin perheen jäsenelle, vieläpä puhemiehelle muorineen. Samoin vanttuut ja sukat meni niille kaikille, jotka tavalla tahi toisella olivat "solmua" olleet yhteen päin puristamassa.
Leskien naimisiin meno tapahtuu useinkin ilman varsinaisia valmistuksia.
Lienee ehkä paikallaan liittää tähän muutamia tositapauksia paikkakunnalta, joista näkyy miten yksinkertaisella tavalla vanhat miehet esi-isämme osasivat valita kumppaninsa.
Jokikylässä itsellinen Eeli Karppinen rupesi rakentamaan Junkkosenkosken rannalle omaa taloa, vaikka ei vielä ollut emäntää. Kun hänellä talo oli jo asuttavassa kunnossa, lähetti hän kylälle tietoja, että jos sattuisi olemaan joutilasta ihmistä, niin se saisi tulla emännäksi. Sattui sitten niin että Hyrynsalmen Kytöperältä oli kolme tyttöä Jokikylän kautta matkalla johonkin työpaikan etsiskelyyn. Tyttöjä neuvottiin silloin Junkkoselle että Eeli saisi niistä yhden valita itselleen. Tytöt menivät ja ilmoittivat asiansa. Silloin pyöristyivät Eelin silmät ja täytyi katsoa tyttöjä suoraan silmiin, päästäkseen selville, mikä noista paras olisi. Sitten hän viittaa yhtä kädellään sanoen: "Tämä saapi jäädä." Tyttö jäi ja siitä tuli sitten Eelille emäntä. Mutta ne toiset olivat pois mennessään jupisseet että: "Mies oli ottavinaan joukosta paraan, vain kaikkein huonoimman se sai."
Saukon Juho Karppista oli kerran luultu, että siitä on tullut vanha poika. Niin hän lienee ensin itsekin uskonut, mutta se usko oli horjuvainen. Se oli ollut syksyllä nuotanvetoaikana kun kalakontti selässä oli Putkoselta palattu kotiin. Nuotalla oli ollut paitsi vanhaa poikaa Juhoa myöskin talon piikatyttö Hyrynsalmen Kinnusten sukua. Kun tämä piikatyttö sitten päivän töistä väsyneenä kalakontin kanssa astuu Juhon jälessä, kääntyy Juho pellonveräjällä päin tyttöä ja sanoo: "Minä olen meinannut ottaa sinut eukokseni." Tyttö hämmästyneenä lysähtää säikähdyksestä maahan, mutta kun Juho vakuuttaa vilpittömyytensä asian suhteen, jatkavat he matkaa ja huomen aamulla ovat menossa kirkolle ottamaan kuulutuskirjaa. Juho oli papillekin ihmetellyt moista höperyyttään, mutta pappi oli Juholle vakuuttanut, että joskin tämä jo on vanhapoika, niin ei vielä ole liian myöhäistä. Kahden viikon perästä tämän jälkeen arvelee Juho sunnuntaiaamuna: "Minä sitä lähden kirkolle, lieneekö sinne kellään muulla asiaa." Tästä piti morsiamen hoksata että Juho aikoo nyt mennä vihille ja on lähdettävä mukaan. Siis sulhasella ei morsiamen kanssa ollut mitään kahdenkeskisiä neuvotteluja, olivat ennen vihkimistä toisilleen kylmiä ja vieraita, jotta vihkimisen jälkeen olisi sitä lämpöisempi.
Pihlajavaaran Kukkarovaaralla asui kerran kaksi Karppis-veljestä, joista Anttia sanottiin Puheliaaksi Antiksi. Antti kyllä ei liioin milloinkaan puhunut liikoja ja se mitä sanoi, oli pidettävä totena. Antista kerrotaan, että kun hän ensin oli miettinyt kenen ottaisi ikuiseksi, meni sormustuohisensa kanssa sille penkille istumaan, jossa mieleisensä kehräsi, ja pitkin penkkiä työnti kihlatuohisensa kehrääjän viereen. Sitten jäi äänettömänä istumaan. Kehrääjä ehkä arvasi mitä Antti tuohisineen meinaa, mutta työntipähän vain Anttiin päin takaisin. Antti mitään virkkamatta siirsi taas tuohisen kehrääjän viereen, ja sitten kehrääjä taas takaisin. Silloin Antti ei enää malta olla virkkamatta. Hän ikäänkuin kiivastuneena työntää tuohisensa vielä kerran kehrääjän viereen kysyen: "Eikö luota?" Ottanut kaiketi kehrääjä lopultakin oli tarjotun tuohisen, kun myöhemmin tavataan heidät pappilassa vihillä. — Heti kihlauksen jälkeen olivat veljekset yhdessä olleet metsässä kirvestöissä, jossa Antti oli entistä riuskeminin kirvestä heiluttanut ja sanonut veljelleenkin: "Lipsutetaanhan nyt velimies, sillä nyt ei ollakaan kamman teossa." Veli näet oli kamman tekijä.