Liisa Reetan elämän päivät päättyivät hyvin surullisella tavalla. Jalkaan tuli sellainen mätätauti että monta päivää ennen kuolemaa katkosi jalka kokonaan erilleen ja vietiin tanhuan orrelle odottamaan jälkimäistä osaa.
Jo ennen Anni Vesasen Pihlajavaaralla oloa puhuttiin siellä koetetun n.s. "syöttämistä" lemmen nostamiseksi. Niinpä Levämäen Liisa Kinnunen kertoo: Olin kerran koti mökilläni nukkumassa kun sukulaiseni Matti Kinnunen tuli yöllä valittaen että eräs leski Juntunen juotti hänelle sellaista että hänessä heti heräsi vastustamaton himo tuohon leskeen. Liisa Kinnunen kertoo että hän unen töpperössä ei päässyt selville mistä on kysymys, vaan summapäätä neuvoi vaan ryyppäämään lihansuolavettä. Matti seurasi neuvoa ja se oli auttanut. Himo oli kadonnut. — Senkin jälkeen on Pihlajavaaralla koetettu lemmennostokonstia, ehkä useammankin kerran.
Edellä kerrottuna aikana, ennen ja jälkeen on ollut pieniä puoskareita useampiakin, joiden nimiä tulisi melkoinen liuta, mutta ovat yleiselle turvallisuudelle kuitenkin olleet aivan vaarattomat. Useammat heistä ovat voineet vaan kummitella parannuspuuhissa. Yhtenä sellaisena on pidetty m.m. tämän kirjoittajan äitiä. Mikäli niistä tiesin, eivät hänen konstinsa perustuneet juuri mihinkään. Oli vaan tietävinään jotakin siksi että niin teki myös moni muu aikalaisensa. Siinä kaikki.
Monta pientä konstia näin myös isän tekevän, konstia vaan itseään varten. Jos puukolla teki käteensä haavan, niin pureskeli heti puukkonsa terää ja syleskeli sitä rautavettä haavaan. Jos nyt lahtielukka oli navetasta ulostuotava, ei ryhtynyt siihen paljain käsin, vaan otti käsineet mukaan. Harvoinpa nousi saunan lauteille kylpemään ettei pistänyt ensin vastan lehteä suuhunsa. — Jos sattui saamaan jonkun metsän-otuksen, vei sen ensin suoraan aittaan. Myöhemmin vasta toi pirttiin.
Tällaisia pikkutekoja voisi luetella paljonkin, jotka olivat ominaisia, ei ainoastaan isälle, vaan monelle muulle.
KIVILINTAN HEITTÄJÄT.
Kivilintan heittäminen oli ennen vanhaan nuorten miesten mieluista urheilutyötä. Aivan harvat kuitenkin tällä alalla mainetta saavuttivat. Neljää miestä tällä alalla on erikoisesti mainittu.
Aato Tolonen, vanhan sotilaan Matti Tolosen poika, heitti Honkivaaralla asuessaan kivilintalla Honkivaaran ylimmän talon portilta alimmaiseen taloon päin, mikä lenti ja tarttui alimmaisen talon kartanoladon seinään. Otaksutaan että jos kivi esteettömästi olisi saanut lentää, olisi se vielä liitänyt vähintään 50 metriä. Kivellä Aaton heittämällä oli siis noin 300 metrin kantovoima. Aato Tolonen kuoli Pyhännän Sipilässä 1900-luvulla.
Juho Antinp. Heikkinen, nykyinen Rautakyläläisten Pyhännänkosken mylläri, oli nuorena miehenä samoin kova kivenheittäjä. Juhon suurimmat ennätykset ovat sattuneet kirkonkylässä. Kerran heitti Juho kivellä pappilan riihen edestä yli kellotapulin ristin. Riihen edestä tapulin juurelle on 130 metriä vastamaata ja itse kellotapuli 15 vanhaa syltä korkea. Samoin heitti Juho kellotapulin edustalta kahden markan rahalla vedonlyönnin jälkeen, minkä piti lentää pappilan kartanolle. Kaksimarkkanen Johon viskaamana lenti tämän matkan, ja voitti Juho vedon, joka oli kaksi markkaa.
Penna Keränen. Tuliniemestä, ja Taavetti Keränen, Putkolasta, olivat niinikään viidesti viisi talvisisina navakoita kiven heittäjiä. Nämä molemmat viskasivat kivilintalla yli Putkonsalmen, joka monelta muulta siihen aikaan jäi tekemättä. — Putkonsalmen leveys ei tämän kirjoittajalle ole metreissä tarkalleen tiedossa, mutta siinä 200—300 metrin seutuvilla se kai on. — Penna Keränen kuoli Tuliniemen tilalla v. 1911 ja Taavetti Keränen Mieslahdella aikaisemmin.