Vuoden 1867 kato oli niin täydellinen, että talvella 1868 kurjuuden kuva kasvoi suureksi ja saattoi monen köyhän ennenaikojaiseen hautaan. Hätäaputoimet olivat silloin heikot, kunnanhallitus avuton ja valtion auttava käsi peräti lyhyt. Talosta taloon, kylästä kylään kulki nuoria, työhön pystyviä miehiä vailla työtä ja ruokaa. Työtä olisi ollut, vaan ruokaa ei. Joka talossa oli sekoitettu leipään olkijauhoja, toisissa niin paljon, että täytyi leipä leipoessa kyhätä puuvanteen sisään. Taikina oli niin haurasta kuin ruumen ape. Tällaistakaan leipää ei ollut varaa vieraalle tarjota, sillä oman perheen elatuksessa kaikilla oli tarpeeksi huolta.
Kun talvella oli kurjuus ja hätä suurimmillaan, saatiin valtion toimesta kaksi turvakotia nälkäisille, toinen Jokikylän Ritoniemelle ja toinen kirkonkylän Kariniemeen. Näitä turvakoteja silloiset ihmiset nimittivät hotelleiksi. Jälestäkin on puhuttu siitä nälkätalvesta hotellitalvena. Ja kyllä se tuntiin olleen moinen hotelli.
Tänne hotelliin menivät toiset vapaasta tahdostaan, toiset reki-kyydissä kulkevat vietiin, jos eivät olisi tahtoneetkaan.
Täällä hotellikomennossa oli kuollut köyhiä laumottain. Huono ravinto ja vaillinainen sairashoito vei hengen, vaikka paljon silloiset ihmiset olivat tottuneet kestämään. Lieneekö hotellissa edes lapsille selvää leipää annettu. Täysikasvuisille ainakin oli sielläkin sekaleipää.
Hotelliin kuolleille ei sanota olleen varaa tehdä laudoista arkkua ruumiin ympärille. Arkun asemesta käytettiin päreistä yhteen nidottuja liisteitä, jotka pyöreäksi tupeksi käärittiin ruumiin ympärille. Näitä ruumisliisteitä hotellissa rakenteli ne miespuoliset köyhät, jotka vielä kynnelle kykenivät.
Samana talvena oli muutamia nuoria miehiä, jotka nälkäänsä sammuttaakseen olivat varastaneet leipää. Nämä vietiin kunnan miehille rangaistavaksi. Kunnanherrat sitoivat rikoksentekijän käsistä ja jaloista pirtin rahiin ja löivät selkään niin paljon kuin halusivat. Että tällainen rikoksellinen olisi saatettu laillisen tuomioistuimen eteen, ei tullut kysymykseenkään. Olihan kotikuri tarpeeksi mutkaton ja suora ilman rahallisia kustannuksia.
Sanotaan tapaukseksi kuolleen jonkun tielle heinätukko suuhun.
V. 1891 katsoi Ristijärven kunta syytä olevan ryhtyä hankkimaan valtion lainaa syöntiviljan ostoa varten. Sellainen saatiin. Sen, joka tahtoi tällaisen lainan ottaa, piti käydä Oulusta omalla hevosellaan noutamassa. Sekaleipä tähän aikaan oli jo aivan harvinaista, mutta lienee sitä muutamissa taloissa vielä koetettu.
Vuodet 1892—1893 olivat edellistä pahemmat. Jo hyvissä ajoin suunniteltiin laina-anomuksia syöntiviljan ostoa varten, perustettiin paikallinen hätäaputoimikunta j.n.e. Kaupanhoitaja Tuomas Härkönen sai tuon epäkiitollisen esimiehen toimen.
Turvakoti lapsille oli järjestetty Tenämänmäkeen, toinen poikia varten Pyhännän Eskolaan. Molempien turvakotien hoitajat oli keskushätäaputoimikunta lähettänyt muualta.