Jussi astuu pirttiin, kädet mustina kuin ainakin tervankeittäjällä, ja ilmoittaa Antille että nyt on jo hauta palanut kaikki ja saatu tervaa se mikä on saatu, ei vähääkään oikealla tavalla, vaan hätyyttämällä.
— Montako tynnyriä sinä laskit sitten? kysyi Antti.
— Laskit. Hm. Siinä oli laskemista; sehän valui omia teitään suoraan halssiin, ja siitähän sitä piti sitten ammentaa tynnyriin. Kyllä Liisa jo tietää tervaa tarponeensa. Kymmenen tynnyriä siellä on aivan täyttä ja yksi vajaa. Siinä ne sitten ovat.
— Kymmenen tynnyriä tervaa ja kymmenen syltä runsaasti puita, olivatkin oikein lihavia puita, kuusi vuotta olleet kolottuina ja kaksi jatkoksella. Kylläpä se nyt meni polusta, meni aivan polusta, meni monivuotinen työni, puuni ja kuka sen tietää mitä sitä vielä menee. Olen ottanut velkaa porvarilta niitä vastaan 200 markkaa ja terva kuuluu nykyisin maksavan vain 12 markkaa tynnyri. Paljon parempi olisi että tämä minun nykyinen elämäni olisi unta, olisi oikean sian unta. Varsinkin tämä minun tervahommani olisi saanut olla unta, siitähän minun olisi sitten hyvä herätä todellisuuteen. Mutta entäs nyt; minä kun nyt vien ne kymmenen tynnyriä tervaa porvarille velastani, velka jääpi auki sittenkin. Minä vähän luulen että viimeisestä velasta astuu syksyllä porvari kantapäille, viepi verkot ja veneet, hevoset ja heinäsuovat Sen teki se kirottu tervaruukki. Sano, lanko Jussi, jo suoraan, että minusta tuli Kota-Mikko.
* * * * *
Ajan vuosiratas oli neljätoista kertaa pyörähtänyt ympäri, kun taaskin Kanalan Jussi on Lehtilahteen Antin luo tullut kylään. Lehtijärvi kuten ennenkin laineillaan huuhtoo Lehtiniemen ruskeanharmaata kalliota. Antin vuosikymmeniä vanha täysi-parta on harmentunut ja hänen leveät hartiansa painuneet entistä kumarammiksi. Mutta suurempi muutos on tapahtunut Antin työ-aloissa ja viljelyksissä. Entinen pieni, pimeä ja ränsistynyt puunavetta on kadonnut kokonaan pois ja sijaan on tehty uusi, kivinen, akkunoilla valaistu navetta. Päärakennusta ei tosin näy korjatun sitten, viime näkemän, vaan onpa sen sijaan tehty paljon viljamaata. Se tervahaudan pohja, jossa Antti Kanalan Jussin kanssa tervaa poltti neljätoista vuotta sitten, on joutunut viljamaiden keskelle. Viljamaiden takaa näkyy vankka, hyöteäkasvuinen metsä, joka ulottuu samallaisena takalaitaan, Rastisuohon asti. Antti ei ole sitten neljäntoista vuoden ruukannut tervaa ollenkaan, sen hän on katsonut sulaksi tappioksi, eikä polttopuiksi koskaan kaatanut muita kuin kitukasvuisia ja toisia puita rasittavia puita, mutta ennen kaikkia koivuja. Antti on opettanut poikansakin yhtä täsmällisiksi metsän hoidossa, että eivät pojatkaan tapauksessakaan käy yli Antti isän määräysten. Saha-yhtiöitten asiamiesten silmiin on jo aikoja sitten pystynyt tuo Lehtilahden Antin metsä. Se on jo kierretty ja silmäilty ristiin rastiin, mutta kauppoihin ei ole sovittu. Palstottain, summakaupalla myöntiä pitää Antti hulluutena ja sanoo sen, joka niin tekee, rikkovan luonnonlakia ja yhteiskuntajärjestystä vastaan.
Antti sanoo usein: jos minä myön metsää, niin minä myön kantaluvulla ja itse merkitsemiäni puita. Minun paras ihanteeni on hyvin hoidettu ja kasvatettu metsä. Raastaa sitä putipuhtaaksi, sitä minä en salli, ainakaan elinaikanani.
Asiamies kaiketi luuli kerran saavansa Antin tekemään palstakauppoja erityisemmällä konstilla. Tultuaan kerran Lehtilahteen, sanoi hän Antille: Nyt tällä kuukaudella on puutavarain hinta paljon huojistunut ja näyttää tämä aikakausi siltä että se tulee yhäkin huojistumaan, vaan siitä huolimatta maksan minä sulle Antti vielä sen entisen, korkean taksan mukaan, jos tahdot nyt myödä metsäsi. Mutta Antti ei myö palstottain ei vaikka kuin paljon annettaisiin, sanoo vain: Rahaa sitä kyllä aina saapi, mutta semmoista metsää kuin minulla on, en minä saisi sijaan rahallakaan.
Paljon saapi Antti rahaa vuosittain karjan tuotteilla. Turnipsi, jota kerran Kanalan Jussi kantoi Lehtilahteen näytteille, on nyt Antin mielestä paras kasvilaji; jos meillä ei turnipsia olisi, niin ei meillä maitoakaan olisi, on aina tapana Antin sanoa.
Kun Antti lähti lankomiehelleen, Kanalan Jussille, näyttelemään ojamaita, joutuivat he siellä siihen kohtaan, jossa kerran yhdessä tervaa polttivat. Se kohta ei ollut ruvennut heiniä kasvamaan yhtä paljon kuin muualta, vaikka oli koetettu sitä paikkaa lannoittaakkin. Jussin kysymykseen: Minkätähden tuossa kasvaa noin vähän? vastasi Antti: »Sen teki se kirottu tervaruukki».