— Voi Rötkösen iltanen ja Liisan-Antun namunen, kun terva tulee omia teitään, piipun alatse multaa myöten valuen halssiin! Tule sinä, Liisa, katso mistä terva juoksee! Nyt saisi olla se yöllinen Antin kemisti, oikea Lapin tietäjä, joka ajaisi tuon tervan takaisin oikeaan reikäänsä. On niin paljon että tartun tuohon kynään ja revin kokonaan pois semmoisen rakenteen, jolla ei ole kuitenkaan mitään merkitystä.

— Niinpähän näkyy, sanoi Liisa. — Huonot laitokset, huonot seuraukset. Mitenpä etelänmies osasi tervaa ruukata, jota ei ole ikinä nähnyt ei tehnyt, ja liekö tuo ehkä hänelle muutoinkaan luontaista. Tämä maa tässä on vähän saviperäistä ja sentähden tuskinpa tässä imee maa kovin paljon tervaa itseensä. Poltahan sinä, Jussi, hautaa paraan malttisi mukaan, niin minä ammennan kiululla tuota tervaa tuosta halsista tynnyreihin. Eipä tässä nyt muu auta kuin ottaa pois mitä annetaan. Se Antti-rukka olisi paljon luontaisempi maanviljelijä kuin tervanruukkari. Nyt tämä näin sattui että ruvettiin muka reistaamaan, jos tuo onnistuisi; vaan ei, ei luottanut kun ei ole osattu, ei todella osattu.

Antti meni oikopäätä suoraan Virtasalmelle ja löysi sieltä rysänsä aivan eheinä sekä niin täynnä kaloja ettei parempaan saaliiseen ollut yhtynyt viime kolmen vuoden aikana. Mutta nyt heräsi Antissa ajatus, mitenkä tuo rysien repimis- ja kalojen vientiuutinen oli syntynyt, mistä Möttös-Reeta tuon jutun löysi? Jokohan tuo Reeta tuon aivan omasta päästään laklatteli! Eikö tuo olisi tiennyt, missä se Virtasalmi on, missä minun rysäni ja kalavetenä Viteikön Jaken se kyllä tuntee kaukaakin, tuntee edestä ja takaa, siitä ei ole epäilemistäkään. Miksipäs se ei Jakkea tuntisi kun jo kerran pojankin sille teki. Liekö vielä nytkin Jakelle vihoissaan, kun ei Tuokkoa pojalle käräjissä voittanut. Ja jokohan tuo kepponen oli Reetan huikentelevasta kaulasta lähtenyt, aikeessa siten Jakelle kostaa, kun tiesi minun tulivihaseksi mieheksi ja luuli että minä kuullessani Jaken kalanpyydyksille pahaa tehneen, menisin suoraan Jakkea rusikoimaan. Ohoh, en minä vielä niin pöljä ole ja tuskinpa tulen olemaankaan! Olisit itse, Reeta, nyt tuossa, niin valehtelemastasi muikkisin tuolla huoparimen pyyryllä pitkin pintojasi; semmoinen juorulakkari ja intohimojen tyyssija.

Oli niin tyyni ja herttainen kesäaamu ja Antille oli sattunut mukaan se paras ahvenonki, jolla Antti aina ne suurimmat ahvenet veteli. Hän tuli siinä ajatelleeksi että jokohan nyt nokkaan tuossa muutaman kerran veteen tuota ahvenonkea, niin pian näen mitä tuohon tarttui. Vaan siellähän rupesi heti tarttumaan puolenkyynärän pituista ahventa toinen toisensa jälestä, että Antilta unhottui tykkänään pois tervanpoltto ja kotiin lähtö. Kun Antti oli satayksikolmatta ahventa vetänyt ongella veneeseensä, sitten vasta lähti huovata nyökyttelemään Lehtilahtea kohden, veisaten itsekseen vanhaa lempivirttään: »Miksi kiukuitsevat pakanat».

Liisa oli tervaa ammentaessaan tervannut sekä kätensä että vaatteensa ja oli nyt juuri kun Antti kotiin tuli, parasta aikaa käsiään pesemässä ja muuttamassa puhtaampia vaatteita päälleen.

— Etpä usko, Liisa, sanoi Antti, kuinka paljon minä sain kaloja: viisitoista haukia ja satayksikolmatta suurta ahventa. Sinun täytyy nyt sanoa että minä olen se oikea kalamies, jonkunlaista saapi hakea kaukaa ja kauvan, eikä sittenkään löydy.

— Kyllähän sinä kaloja saat, vaan sanopas minkälainen tervanruukkari sinä olet? Sika olet tervanpolttajaksi, sanon minä. Kun laittaa sillälailla pohjan hautaan, niin pahasti kynät ja muut, jotta terva juosta ölvöttää kynän alatse eikä itsestään kynästä tule tippaakaan.

— Se Kanalan Jussi on niin huono-onninen että, kaikki käypi reten, kaikki sattuu nurinkurin, mikä joutuu vain hänen silmiensä eteen, sanoi Antti. Mutta joko sinä Liisa olet katsonut, mitä se kanalaisen nyytti sisältää? Minulla on nyt oikein hirmuinen nälkä. Otetaanpas se Jussin nyytti esille ja lihmotaan siitä kaikki paraat eväät.

— Ei siinä nyytissä ole mitään syötävää; tosin syötävää, vaan muutoin paremmin lehmäin eväitä. Se Jussi sanoi niitä turnipsiksi, ne ovat paljon nauriille sukua, vaan muutoin paksuja kuin pölkynpäitä. Se Jussi toi meille niitä näkeeksi, jotta eikö meilläkin ruveta niitä kasvattamaan, selitti miehelleen Liisa.

Mutta Antti sanoi: »Onpa mies vähän lapsellinen kun lähtee nauriita kantamaan pitäjästä toiseen. Kyllä minun käsivarteni eivät olisi niin halvat, jotta lähtisin tuon taipaleen naurisnyyttiä kantamaan ja niillä vielä häpäisemään toista ihmistä. Meillehän tuo kyllä välttää, vaan olisi sen tehnyt joillenkin muille arvokkaammille ihmisille, niin siitä ei hyvä tulisi.