Näin siirryttiin ajassa eteenpäin, saaden Amerikasta aina uusia tietoja. Leuno nyt tosin kirjoitti vaimolleen harvemmin kuin ensin, mutta sen sijaan tuli sivullisiltakin tietoja. Nämä tiesivät kertoa Leunon vajonneen juoppouden tielle ja sen mukana muihin pahoihin taipumuksiin, johon viittasivat myöskin ne harvat kirjeet, joita Lennolta aina vainionsa sai. Kirjeessä valitti nyt Leuno vaimolleen huonoa terveyttään, rahainsa kadottamista y.m. Tämä tietenkään ei vaimoa enää ihastuttanut, vaan tuli se entisen ikävän ja huolen lisäksi, jota hän sydämessään kantoi.
Vaimon asiat kotimaassa olisivat nyt jo vaatineet Leunon rahanlähetystä, mutta kun vaimo kirjeessä tuli siitä maininneeksi, ei Leuno siihen vastannut mitään ja silloin katkesi kokonaan kirjeenvaihto Leunon puolelta. Epätoivo valtasi nyt kokonaan vaimon. Kuinka hänen rakas miehensä olisi voinut noin tylyksi tulla? Ainoa lohdutus oli vain ajatus että jos kirjeet matkalla todellakin olisivat hukkaan joutuneet, kuten monesti luullaan tapahtuvan.
Mutta johtaessa mieleen noitten sivullisten kertomuksia katosi viimeinenkin toivon kipinä vaimon sydämestä ja täytyi tunnustaa nuo kertomukset miehensä synteihin vajoamisesta tosiksi, synteihin, joista täällä ollessa ei aavistustakaan ollut. Onko mahdollista että sallimus asettaa hänet vielä viimeiselle pykälälle muitten kuolevaisten joukossa? Onko mahdollista että joutuu vaivaistalon loukkoon muitten onnettomain kanssa jakamaan sitä peittämätöntä häpeää ja kurjuutta, jonka siellä osakseen saapi enimmiten se, jolla tunnetaan olleen paremman toimeentulon edellytykset, vaan tavalla tahi toisella kuitenkin sinne on joutunut.
New-Yorkin satamaan laskee suuri siirtolaislaiva eräänä syyskuun päivänä, tuoden mukanaan matkustajia kaikista Euroopan maista. Laivan tuloa odottaa maalla suuri kansanpaljous, monta tirkistävää silmää, jotka ovat tulleet vastaanottamaan kutsutulta sukulaisiaan tahi tuttaviaan, myöskin niitä jotka samassa laivassa aikovat lähteä Eurooppaan. Kukin kansallisuus tervehtii siinä omalla tavallaan, mutta sydän, useassa eritapauksessa, tuntee kaiketi sitä samaa, vaikkakin tosin eri mitalla. Suomalainen tervehtiessä puristaa lujasti kättä, mutta jos kohtaus on erityisempää laatua, pistetään suuta kiertäen molemmin käsin toistensa ympärille. Tuolla sattuu vasta laivassa tullutta keski-ikäistä naista vastaan eräs elähtänyt mies. Sopiipas nyt tuossa nähdä ovatko hyvinkin tuttuja toisilleen. Epäilyksestä vapisevat kädet koskettavat vaan vähän toisiaan, mutta eroavat sitten heti. Silmä katsoo silmää niinkuin niissä säkenöisi vielä pieni kipinä siitä tulesta, joka kerran syttyi ja paloi, paloi monta monituista onnen vuotta, muinoin siellä rakkaassa kotimaassa. »Tunnetko sinä minua?» kysyi viimein nainen. »Miksi en nyt sinua tuntisi, vaan minkästähden sinä tulit tänne nyt, kun juuri tässä laivassa oli aikomukseni matkustaa Suomeen», sanoi mies. — »Minun oma Leunonihan sinä oletkin, rakas mieheni, jota ikävällä olen ajatellut nämä viisi vuotta, jotka mielestäni ovat olleet paljoa pitemmät kuin koko siihen asti eletty ikäni. Miksikäs et ole kirjottanut etkä lähettänyt rahaa jota olisin jo kovasti tarvinnut Tulin juuri sinua katsomaan ja vieläpä löysinkin näin pian. Multa voi sentään kun olet paljon vanhentunut täällä ollessasi; et suinkaan näytä ensinkään terveeltä.» Leuno oli todellakin vanhentunut; hänen pulska muotonsa, kimaltelevat poskipäänsä olivat rumiksi kuihtuneet; eloisat sinisilmät syvälle painuneet ja harmistuneet; luontonsa nähtävästi tylsistynyt, sielunsa ja ruumiinsa turmiolle tullut. Hän ei ollenkaan ihastunut vaimonsa tulosta, vaan päinvastoin tuli hyvin levottomaksi, änkyttäen aina: »Minähän olisin tullut nyt heti Suomeen. Kyllä olit houkka kun tänne tulit — minun ristikseni.»
Leuno päätti nyt kuitenkin vaimonsa kanssa matkustaa siihen kaupunkiin, johon vaimonsa pilotti osoitti ja osti itselleen asemalta rautatiepiletin. Asemakello löi ensimäisen kerran kun he yhdessä astuivat vaunuun ja istuivat vaunuun penkille. Äänettömänä tuijotti Leuno eteensä niinkauvan kunnes asemakello löi kolmannen kerran ja heti silloin junan lähtiessä eteenpäin mitään virkkamatta syöstyi Leuno ulos vaunun ovesta ja hyppäsi asemalle takaisin ja vaimo jäi vaunuihin, junan kiihtyvällä vauhdilla eteenpäin lähtiessä kiitämään. Sanomaton kauhun tunne valtasi nyt vaimon. Hän näki jo ettei hänen ennen rakastettu miehensä ollut sama, vaan petomainen petturi ja uskoton ilkimys, joksi hän tässä vieraassa maassa noiden viiden vuoden kuluessa oli muuttunut. Vaimo tunsi nyt itsensä kaikkein onnettomimmaksi tässä elämässä, tunsi kadottaneensa nyt jo viimeisenkin toivonsa ja katui lähteneensä koko tälle matkalle, jossa vielä outojen ihmisten parissa on odotettavana vain onnettoman elämä mahdollisine kärsimyksilleen.
Määräpaikkaansa saavuttuaan löysi vaimo suomalaisten asumuksia ja sattumalta myöskin samalta paikkakunnalta olevan henkilön, jolle hän kertoi matkastaan tänne ja että hän tullessaan New-Yorkin satamassa oli jo löytänyt miehensä, joka oli aivan toisellaiseksi muuttunut kuin koton lähtiessään oli ja että se junan liikkeelle lähtiessä mitään virkkamatta karkasi vaunusta pois. Tätä kertoessaan peitti vaimo molemmilla käsillään kasvonsa ja itki katkerasti.
Tämä henkilö, jonka vaimo ensin löysi, vei hänen sitten toisten tuttavainsa luokse, jotka tiesivät kertoa Leunosta ja hänen elämästään täällä. Se oli Amerikkaan tultuaan ollut ensin hyvin alakuloisen näköinen, ei paljon puhunut mitään. Syvämietteisen näköisenä istuen kuului aina puhkeuneen syviin huokauksiin, mutta sitten joutuneen huonoon seuraan, joka vietteli hänet juoppouteen ja sen sivulla muuhun irstaiseen elämään, tarvitsematta kuitenkaan käydä vankilassa kun yhden ainoan kerran, joka tuli toisen pahoinpitelystä.
Nämä tuttavat hankkivat nyt vaimolle työnansiota ja hän tuli heidän luokseen asumaan. Mutta hänen mielensä oli niin murtunut ettei hän mitenkään täällä vieraassa maassa tahtonut viihtyä. Hänen silmänsä harhailivat aina ympärilleen pälyen, milloinka tuo raatelevaksi pedoksi muuttunut miehensä tulisi vastaan ja kukapa tiesi missä mielessä.
Eräänä päivänä luettiin kuitenkin paikkakunnan sanomalehdessä uutisena että siirtolainen, työmies Leuno Mattinen t.k. 27 pnä oli kaupungin takalistolla ryöstetty ja murhattu.
Tämä uutinen moninkertaisesti runteli vaimon jo ennestään särjettyä sydäntä. Hän käsitti nyt täydellisesti mitä on elämä, elämä ilman onnea, mikä ja mistä onnettomuus, se on tyytymättömyyden palkka, itsensä hillitsemättömäin, himojensa orjain palkka.