Niin pian kun vaimo oli saanut kootuksi kyytirahat paluumatkaa varten, jätti hän hyvästit kultaiselle Amerikalle ja tunsi itsensä vasta oikein turvalliseksi kun oli astunut jalkansa vanhan kotoisen kynnyksen yli. Mutta hänellä oli nyt myöskin sitä, jota ilman Amerikassa käymättä ei olisi ollut. Hänellä oli nyt rikas elämänkokemus.
Kunnan pahennus.
Se oli sellainen harmaahapsinen, tai paremmin liinanvalkeatukkainen, vanha, pienen mökin ukko, joka hiljaisena, tyytyväisenä istuskeli pienen pirttinsä loukossa, tuudittaen pienintä pienokaistaan, samalla kun toinen, vähän vanhempi istui polvella, yhä vanhemman lattialla leikkiessä toisten, vanhempain lasten kanssa. Tämä kohtaloonsa tyytyväinen vanhus oli yksi niistä monista kovaosaisista, joiden sallimus ei ole suonut sen ensimäisen kanssa loppuun asti elää, vaan odottamatta temmannut sen pois. Sen oli kuolon peruuttamaton sääntö niin määrännyt ja siksi sen tuli niin tapahtua. Mutta tämä kovaosaisen kohtalo saattoi hänelle kuitenkin monta ilon hetkeä. Hänellä oli nyt näin monta sirkeäsilmäistä pienokaista, jotka nuorehko, asemaansa tyytyväinen vaimonsa oli hänelle synnyttänyt. Hän hyvin viihtyi perheensä parissa, eikä koskaan ollut tyytymätön, ei silloinkaan kun usein ainoa leipäpala täytyi jakaa pienokaisille ja itse jäädä ilman. Häntä senvuoksi aina nimitettiin kunnan pahennukseksi, vaikka monessa suhteessa hän olisi sopinut hyväksi esimerkiksi niille, jotka häntä siksi nimittivät.
Ehkä annammekin kylän miesten itsensä lausua tästä pienen mökin vanhuksesta, joka ilmitulee seuraavista keskusteluista:
— Terveisiä kirkolta. — No, mitäs sinne kirkolle nyt kuuluu? Oliko sairaita tai kuolleita?
— Ei ollut sairaita, vaan kiitos tehtiin kahdellenkin kuolleelle. — Ne ovat olleet varmaankin Koskelan emäntä ja Kemppaisen lapsi. — Nepä kuuluivat olevan. — Olikos muita kuulutuksia? — Oli niitä kyllä paljonkin, vaan eihän niitä tässä nyt kaikkia muista. — Kuuluutettiinko kunnankokousta? — Ei kuulutettu, vaan se oli juuri tänään nyt — Mitäs siinä sitten nyt kokoiltiin? — Siinä oli monta eri asiaa, oli paljon köyhiäkin, joille anottiin apua, mille lääkkeiden ostoon ja mille taas aivan suorastaan leipään. — Ketäs kaikkia ne sitten olivat? — Sille Törmänkylän harmaapääukolle ja sen joukolle pyyti kylän piirimies taaskin jauhoja. Ei kuulunut entuudestaan olevan leivän palaa, vaikka viikon lopulla oli taaskin tehty ukolle pienokainen. — Senpä minä tiedän! Se ukko lapsineen, sanon minä, syöpi vielä tämän kunnan onteloksi. Niin se tulee käymään, siitä minä olen aivan varma. Ei konnalle toki enää pitäisi myöntää apua ja jos myöntää kerran, on ukko silloin erotettava koko siitä mökistä pois ja annettava kiertää kylää kuten Lökö-Pekka ja moni muu, varoen samalla ettei se enää koskaan saa käydä vaimonsa ja lastensa luona. Sen minä tekisin, jos minun vallassani olisi. Milloin minä vaan olen käynyt kunnankokouksessa, on kuin sanottu että siellä on aina kysymys harmaapääukon joukon elatuksesta. Se on kunnan pahennus, sanon minä sen verran.
Tasalleen neljä viikkoa on kulunut edelläkerrotusta kohtauksesta, kun taaskin on kunnankokous, jossa myöskin pyydetään apua köyhille, m.m. tuolle harmaapääukolle Törmänkylässä. Nyt ei pyydetä ainoastaan jauhoja, vaan vielä rahaakin lääkkeiden ostoon nuorimman lapsen edelliselle, jota kuului vaivaavan tuntematon, hivuttava tauti. Nuo äskeiset miehet ovat myöskin tulleet kokoukseen, tehden keskenään valmiin ehdotuksen, jonka harmaapääukon asiassa aikoivat kokoukselle esittää. He istuivat ovipenkillä vieretysten, keskenään supisten kun piirimies sanoo jokaisen kuultavasti: »Harmaapääukon joukolla ei ole taaskaan mitään syötävää ja nuorimman edelliselle lapselle olisi välttämätön hankkia lääkkeitä; se näkyy olevan tuiki sairaloinen».
— Eiköhän harmaapääukon kohtaan olisi aika ruveta miettimään sopivampia keinoja. Minä ainakin luulen tarvitsevan, eli, jos tätä menoa entiseen tapaan saa vaan yhä jatkua, on se koko kuntamme vienyt itselaiseensa kurjuuteen, kuului ovipenkiltä.
»Ei suinkaan», »mitäs vielä», kuului ukkoa puolustavia ääniä peräpenkiltä monesta suusta ja kysyivät samalla mitä he sitten ukon suhteen ehdottaisivat.
— Me ehdottaisimme että ukko karkotettaisiin ensin mökistään pois ja annettaisiin hänen kylää kiertäen elättää itseänsä; muu joukko annettaisiin olla mökissään, johon sitten annettaisiin ruokavaroja vähitellen eli tarpeen mukaan.