— Ohoh! Sepä uutta, sanoi puheenjohtaja ja luuli sellaisen toimenpiteen olevan aivan lainvastaista, koska kumminkin on selvä asia että hän on isäntä kotonaan, joskin se on pieni eli aivan kuten me muutkin, paitsi että häneltä nyt puuttuu varoja ja työkykyä perheensä elatukseksi, jota juuri nyt pyydetään, ja on meillä valta ainoastaan myöntää näitä tahi ei, mutta ei karkottaa.
Asiasta syntyi nyt miesten kesken vilkas keskustelu, jossa ei puheenvuoroa ensinkään maltettu odottaa, vaan sanoen kukin mielipiteensä asiasta, puhuivat yhtäaikaa, toiset nopeammin ja toiset harvemmin. Muutamat kokivat piirimiestä taivuttaa ottamaan sittenkin luon karkotushomman asiakseen, mutta hän ei kuitenkaan siihen millään ehdolla suostunut Sitten kysyttiin noilta ehdotuksien tekijöiltä, olisivatko he halukkaat häätämään mökistään tuota ukkoa, johon toinen heistä hyvin mielellään suostui.
Kokouksen enemmistö päätti kuitenkin yksimielisesti antaa harmaapääukolle pyydetyn avun, joten tuo mökistään karkottaminen jäi noiden kahden miehen mielivaltaan; tehkööt sen, jos tahtovat, omalla luvallaan ja edesvastuullaan.
Syksyn pureva pakkanen alkaa päivä päivältä käydä yhä kireämmäksi, jäätäen sateesta lionnutta maan pintaa, samalla kun Emäjoen juokseva virta laskee alas hienoa jään riittaa, tyynempien suvannoiden kohdalla liittyäkseen sitten yhteen. Harmaapääukkokin on nyt jättänyt pienokaiset äidin tuuditettaviksi ja tullut itse nakertamaan pirttiinsä polttopuuta vettyneestä ja oksaisesta kuusentyvestä, jota samalla vanhimmat lapset kilvalla pirttiin kantavat. Äkkiarvaamatta ilmestyy nyt ukon eteen mies, jonka silmät vihasta ja kiukusta säkenöivät, samalla ilmaisten siihen syyn.
— Minä sinulle, ukko, olen nyt paha vieras, sanoi hän. Minä kunnan nimessä käsken sinun nyt tästä pökinästäsi muuttamaan pois ja menemään kerjäten kiertämään ympäri kyliä. Siellä et saa palata mökkiin niin kauan kun joukkoasi kunnan varoilla elätetään.
Vanhukselle, joka pitkän ikänsä kuluessa oli nähnyt ja kuullut hyvin monellaista, oli kuitenkin tämä aivan ensikertaista. Hän oli nähnyt ikänsä pitkään myöskin nälkää ja vilua, ollut ankaran taudin runtelemana, pelastunut monesta uhkaavasta vaarasta, saaden kuitenkin väliin nähdä onnellisempiakin päiviä; nämä toki piti vanhus tavallisina, jotka aina sattuvat, katsomatta ihmisen muotoa, arvoa tai rikkautta. Vähän niinkuin hämmästyneenä kysyi vanhus: »Kuka se on, joka on käskenyt minun lasteni luota tästä nyt lähteä pois? Minähän olen tässä kotonani.»
— Etkö jo ole kuullut että se on kunta, joka vaatii ja syystäkin, siitä että kunnan monta vuotta on pitänyt jo joukkoasi elättää aivan niinkuin armoleivällä; etpähän tuota itse enää ansainne yhtään jauhokourallista. Mutta kyllä — — — No olkoon se jo sanomalta; ei ole huuten huokeampi, eikä parkuen parempi.
— Tottapa tuota sitten pitänee lähteä, vaan kyllä sentään sietäisi yksi päivä olla vielä kotona että paikkaileisimme tässä vaatteita, sanoi vanhus.
Kylänmies ei kuitenkaan halunnut enää mitään kuulla, vaan nopein askelin rienti takaisin sinne, josta oli tullutkin.
Mökillä syntyi nyt vilkas toiminta. Nuori vaimo rupesi vanhuksen vaatteita paikkaamaan kerjuulle lähtöä varten ja itse vanhus korjusteli kenkänsä päälle venytettyä tullokasta, kiikuttaen samalla nukkuvaa, pienintä pienokaista. Kun lapset näkivät eriskummallista olevan tekeillä, kuullen myöskin siitä mitä äskeinen vieras sanoi, kysyivät aina toistamiseen: »Minnettä te itä, nyt lättöö?» Ja kun vanhus selitti että hänen täytyy nyt lähteä kerjäämään, niin lapset pillahtivat kaikki yhtäaikaa itkemään, sanoen: »En minä, en minä, en minäkään anna itän mennä», jota kuullessa voimakas mielenliikutus valtasi ukon ja itkusilmin alkoi puhua siitä kohtalosta, johon hän, vielä noin haudan partaalla, oli joutunut. Mielenliikutus oli niin kova että vanhasta heikosta ruumiistaan katosi viimeisetkin voimat, joten täytyi jättää työnsä kesken ja painua pitkin pirtin periseinustaa maata, itkien sydämen pohjasta.