Samassa astuu pirttiin naapurin vaimo ilmoittaen että vanhukselle osoitettu kirje on kirkonkylän postitoimistossa; sitä ei kuuluttu annettavan muille kuin ainoastaan itselleen vanhukselle. Tämän kuultua haihtui osaksi vanhuksen pahamieli ja alkoi miettiä, kuka todellakin on niin hyvä ihminen että hänellekin vielä kirjoittaisi. Arvoitus oli sitten vasta selitetty kun vanhus sai mainitun kirjeen avata. Hänen vanhin poikansa, ensimäistä vaimon, oli parisenkymmentä vuotta ollut tiellä tietymättömällä, mutta kirjeessä ilmoitetaan hänet nyt kuolleeksi ja että poika eläessään oli ottanut henkivakuutuksen tuhannesta markasta, joka nyt tulee vanhuksen hyväksi. Tuo pojan kuolonilmoitus toi tosin vanhukselle paljon surunkin, sillä hän oli hänet miehuutensa päivinä kaikkein hellimmällä rakkaudella kasvattanut. Mutta tuo kerjuulle lähtö ja lapsista eroaminen tämän ilmoitetun perinnön kautta oli nyt poistettu ja sen vanhus sittenkin piti pääasiana.
Siirrymme nyt ainoastaan neljä viikkoa ajassa eteenpäin. Vanhus nytkin, kuten äsken kerrottuna päivänäkin, sahata kitkuttelee puita pirttinsä uunin lämmittämiseksi, sillä eroituksella vain että hän on nyt tuhannen markan omistaja. Hänen eteensä ilmestyy nytkin mies, se sama kylänmies, josta jo edellä kerrottiin, ei nyt häätäjänä, vaan lainan anojana. Häneltä, oli vallesmanni ottanut punttiin ainoan hevosen ja pari parasta lehmää, jotka määrättynä päivänä tulevat huutokaupalla myötäviksi. Kättäpistäen tervehtii mies vanhusta ja tarjona sitten suuhun tupakkaa, jonka jälkeen ilmoittaa asiansa, pyytäen lainaksi ainoastaan vain kolmeasataa markkaa. Vanhus luki heti miehelle rahat ja sanoi sitten: »Elkäämme koskaan enää hätyyttäkö toisiamme».
Suolle taloksi.
Kaitainen välimatka erotti suurimmasta kylän ryhmästä Risulan Villen kovalle karikkokankaalle rakennetun talon huoneineen ja paksulla kiviaidalla ympäröityinä neliskulmaisina peltoineen. Villen Ristiinan muuttaessa ympäröi taloa vanha risuaita, josta talo lienee nimensäkin saanut. Pellot oli kuokittu oikullisen moninurkkaisiksi ja niistä lähteneet kivet kasattu kaikki raunioihin keskelle peltoa.
Tätä kaikkea kauhistuen, miehen tekona kummastellen, ryhtyi Ville heti Risulaan muutettuaan parannuspuuhiin, latoen peltorauniot kaikki aidaksi talon ympärille sekä kuokkien pelloilta saaret ja niemekkeet pois, joten ne heti muodostuivat suorakulmaisiksi. Mutta tuota yhtä, navetantauspeltoa, sitä ei tahtonut mitenkään saada niin nurkilliseksi kuin toiset pellot olivat Yhdeltä kulmalta tuli vastaan syvä notkelma ja toisaalta jylhä kivilouhikko. Mutta täsmällisyytensä vuoksi tahtoi Ville tämänlaiset esteet käsivoimin murtaa rikki.
Oli lämmin ja kirkas kevätpäivä juhannuksen edellä päivänä muutamana, kun Risulan Ville oli navetantauspeltonsa takanurkalla vääntämässä ylös viimeistä alakiveä, jonka kanssa hän oli nujunnut koko kuluneen päivän, varhaisesta aamusta asti ja oli nyt juuri aivan vähällä saada sen kuopastaan maanpäälle, mutta pahaksi onneksi se taas muljahti kuoppaansa takaisin. Villen likisin naapuri, Katiskan Risto oli paluumatkalla, käytyään Nevasuon takana, etsien illalla karjasta poisjäänyttä sonnimullikkata ja sattui nyt poikkeamaan Villen kuokosmaan kautta. Kun muutoinkin oli vähän asiaa, meni Villen luo ja istahtaen kivelle alkoi:
— Kyllä et sinäkään, Ville, leikillä leipää syö, kun tämmöiseen kivilouhikkoon peltoa olet tehnyt.
Villekin rupesi nyt istumaan, vaikka vieraan työmaalle sattuessa se oli harvinaista; istuen Ristoa vastapäätä ja pyyhkien hikeä otsaltaan alkoi vaikeroida, kuinka luomakunnassa ja varsinkin maanviljelyksen alalla ihmisten etuun katsoen on kaikki sattunut nurinpäin. Paras peltomulta ja maa olisi alankomailla, mutta siellä pitää valtiutta hyinen halla, ijänikuinen routa ja turmeleva ruostevesi, jonkavuoksi meidän ihmistenlasten täytyy kiipeillä ylös vaaroille, joille pellon saapi ainoastaan hyvin suurella työllä, niinkuin tämäkin tässä silmiemme edessä. Tätä nyt vaan täytyy jyystää, purkaa ja silittää, saadakseen leivänpalan elääkseen. Katiskon Risto olisi kyllä luonnostaan ollut ehkäpä innokas maanviljelijä, mutta taloudellinen ahdinko oli hänet samoin kuin kylän toisetkin asukkaat syöstänyt sille pohjalle että maanviljelys oli jäänyt takapajulle ja elämä kokonaan riippui nyt satunnaisista työnansioista. Mutta talvella ajaessaan rahtikuormia kaupungista oli hän sattunut kuulemaan matkalla muutamassa kestikievarissa agronoomin kokouksessaan yleisölle esittävän muiden maanviljelysneuvojen ohella myöskin suonviljelystä, että moni suo köyhässä maassamme omaa suuria rikkauksin, jos niitä vaan osattaisiin sieltä oikealla tavalla eloon herättää. Sanoipa kertoneen vielä senkin ennen kuulemattoman seikan, että suonviljelys täyttää tarkoituksensa vasta silloin kun koko talonsa on muuttanut sinne. Näitä kaikkia kertoi nyt Risto Villelle, ei nyt varsin senkään vuoksi että Ville näitä itse käytännössä tulisi toteuttamaan, vaan paremmin lohdutukseksi väsymystä tuntevalle naapurille.
Kuultuaan Riston kertomuksen sai Villen koko muoto erityisemmän värinsä. Hän rupesi nyt ajattelemaan, olisiko tuossa Riston puheessa perää ja oliko agronoomi todellakin sanonut voivan suota niin hyvällä menestyksellä viljellä ja oliko hänellä esittämistään asioista todellakin oma kokemus. Riston pois lähtiessä sanoi Ville vielä: »Tahdon heti ottaa selvän, voipiko suota hyvällä menestyksellä viljellä ja siksi annan tuonkin kiven tuossa haudassaan maata vielä niinkauvan kunnes Novasuo oikein tarkoin on tutkittu ja talon muutto sinne päätelty».
Seuraavalla viikolla olivat kaikki koko Katiskankylän isännät kaupunkimatkalla noutamassa rahtikuormia eräälle vasta paikkakunnalle muuttaneelle suurelle kauppaliikkeelle. Myöskin Risulan Ville matalajalkaisella ruunallaan oli samassa joukossa paluumatkalla, mutta ei samalla asialla kuin toiset. Hänellä oli kaupungissa ollut omia ostoksia ja yksi sellainen asia, josta hän ei puhunut paljon kenellenkään, ajeli vaan jotenkin keveällä kuormalla ja vähän etupuolella toisista kylänsä miehistä, joten aivan vähän yksikään heistä sai matkalla Villeä puhutella. Kuiskailtiin kyllä miesten kesken Risulan Villeltä olevan joku erilaisempi elämän käännekohta tekeillä, vaan mitä laatua sen piti olla, ei yksikään osannut oikein selittää.