Tuohet ne kyllä paloivat kaikki ja iloisesti paloivatkin, vaan tuli ei tarttunutkaan särösten neniin. Palaneet tuohen hiilet vierivät alas kaltevaa haudan rintaa ja kanista äskeisen loimun sijaan nousi nyt hiljalleen mustan-sinertävä savu.
— Eipä se syttynyt; ei koe onnistunut, sanoi Antti. Mutta meillä on enempi konstia kuin tätä hautaa polttaessa tarvitaan. Ei tosin sinulla, Jussi, näy olevan mitään tolkkua, mutta viisautta ei ole jakaja jakanutkaan yhdellä mitalla, toiselle se on antanut enemmän ja toiselle taas vähemmän. Sinä sitä näyt saaneen kyllä vähemmän, mutta se ei ole sinun oma syysi. Ajatteleppas nyt, Jussi, jos minäkin olisin tässä niin toimeton kuin sinä, mikä meidät sitten hyvä hyvittäisi? Sano kuitenkin paksusta päästäsi konsti, miten saada tuo kani palamaan!
— Sen sanon mitä äsken jo sanoin, että kanin päälle pitää panna visu kallo turpeesta ja mullasta ja vastakkaiseen kulmaan reikä, se on minun konstini, sanoi Jussi.
— Ei kelpaa mulle sun mahtisi; niitä saat muille loruta, loruin niille, jotka niitä uskovat. Minulla on vielä konsti semmoinen, joka sinun päähäsi ei olisi juolahtanut, vaikka kuinkakin vanhaksi olisit elänyt. Koetetaanpas laskea tervaa, eikö lähtisi edes sen vertaa että saataisiin sytöksi tuohon kaniin. Hei, tappi auki ja tynnyri alle! sanoi Antti ja kiskasi tapin auki.
Mutta sen sijaan että olisi tullut tippaakaan tervaa, kitkusi sieltä vähän kylmää savua.
— Unta luulisi olevan koko homman, sanoi Antti ja painoi tapin kiini.
— Ei näytä tästä ruukista saatavan tervaa, ei edes omaan sytökseen. Vaan ei tässä sen vuoksi hätää tule. Minulla on vielä sankollinen vanhaa tervaa. Sen käyn tänne ja poltan tuossa kanin päällä perinnöksi, annan perinnöksi sen tälle helotukselle. Sitä se nyt vaatii ja ilman sitä emme tule saamaan lippaakaan. Lisän kanssa se voi porosta nousee, sanotaan, ja niin se käypi nytkin.
Näin puhuessaan lähti Antti astua lippomaan aikoen mennä tervan nountiin.
Kun Antti oli kadonnut näkymättömiin, tuli Liisa toista tietä kantaen kuparinkirkasta kahvipannua, keitettynä valmiiksi, jota toi nyt yön valvoneille työmiehille, kysyen ensi sanoikseen: »Joko on monta tynnyriä täyteen laskettu?»
— Ei yhtään ole laskettu, eikä taida kovin monta laskeakkaan, vastasi
Jussi alakuloisen näköisesti.