— No, minkätähden? oli Liisan tiukka kysymys. Palaahan tuo! minkätähden siitä sitten ei lasketa? Aika komiastihan tuo palaa.
— Palaa se kyllä mistä palaa ja miten palaa, vaan katsoppas tuota kania tuosta kulmalta, palaako sekin. Siinä on vielä aivan kirkkaat puut, vaikka muualta on palanut, painunut ja latistunut noin, noin matalaksi, jaaritteli Jussi ja vielä lisäsi, että Antti aikoo tuohon kaniin kaataa vanhaa tervan, jotta sitten syttyisi ja rupeaisi palamaan. Sitä juuri lähti sieltä kotoa hakemaan. Se koetti sitä jo tuohien avulla polttaa, vaan ei syttynyt.
— Ymmärrätkö sitä sinä sitten paremmin sen asian päälle; ymmärrätkö ja luuletko että Antti ei osaa eikä tajua koko polton päälle? kysyi Liisa Jussilta.
— Ymmärtäköön jos tahtoo, vaan eritapaan minä olisin polttanut, jos minun valtani olisi ollut, eritapaan jo aivan alusta alkaen. Vaan se tuntuu minua pitävän tuhmana tollona, joka en ymmärtäisi mitään, ja että viisaus ja tajunta ovat yksin hänen päässään. Mutta kunhan se sieltä kotoa tuopi nyt sen tervasankon ja kaataa sitten tuohon tuon nystyrän päälle, niin tässä nähdään vielä oikea rekkola, nähdään semmoinen loimu että näkevät Varisrannallekin että Antin hauta siellä nyt palaa.
— Semmoinen äikkäpäinen möykärihän se on. Jos luulet sinä olevasi viisaampi, niin kun se nyt tänne tulee, laitetaan se sitten täältä jonnekin muka tärkeään asiaan, ja ota sinä sitten oikeen miehen tarmolla hoitaaksesi ja polttaaksesi tuo hauta. Siitä muutoin ei saada mitään, ei juuri mitään, puhui Liisa äänellä, joka muistutti hänen saaneen jo kauvan tuntea ikävää eläessään Antin kanssa.
— Lähetä vain, vaan en usko että se lähtee. Sitten olet mestari, jos saat menemään. Samassa työntyi puiden takaa näkyviin Antti leveäliepeisine hattuineen, kantaen selässään keppiin kiinnitettyä tervasankkoa, jonka laskettuaan maahan arveli:
— No ei sitä leikillä leipää syödä tervanpoltostakaan.
Liisa käski hänen paikalla tulla kahville ja alkoi sitten puhua Antille totena uutisena, Möttös-Reetan kertomana, kuinka Reeta oli nähnyt erään tuntemattoman miehen kokevan Antin rysiä Virtasalmen matalassa ja päästävän rysästä monta monituista suurta haukia, liekö ollut lohiakin. Kalat olivat tietysti olleet suuria, kun olivat veneessä pitäneet sellaista loisketta, että oli kuulunut Juurikkasalmelle asti.
Antti kuunteli tarkasti Liisan puhetta ja hillitsemätön viha muutti koko hänen kasvonsa mustanpunaisiksi.
— Se roisto ei ole ollut kukaan muu kuin Viteikön Jakke. No puhuikos se
Reeta, mihin se sitten olisi ne rysät pannut?