Keittäjätär-parkaa on kohdannut ikävä tapaturma; sillä häntä puski pahoin sonni laidunmaalla puutarhan vieressä, ei kaukanakaan takaveräjästä. Minun on kuljettava laitumen yli, noin puoli penikulmaa, ja sen takana on yhteismaa ja tämän lähellä yksityinen hevostie, josta toivon löytäväni pakotilaisuuden heti kun herra Williamsin onnistuu toimittaa minulle hevonen ja hän ehtii laittaa kaikki valmiiksi minua varten: hän on hankkinut minulle avaimen, jonka asetti multakokkareen alle ihan veräjän viereen.
Hän on juuri nyt ilmoittanut, että se pappismies, jonka virasta hänellä on ollut toiveita, on kuollut; hän oli tulevinaan sitä rouva Jewkesille kertomaan. Tämä toivotti hänelle onnea. Sellaista tämä maailma nähkääs on! Toisen kuolo on toisen ilo. Täten työnnämme toisemme tieltämme! Kova kohtaloni tekee minut vakavaksi. Hän sai tilaisuuden pistää kirjeen käteeni, ja on nyt lähtenyt. Mennessään hän katsahti minuun niin kunnioittavasti ja juhlallisesti, että rouva Jewkes sanoi: "Kah, mamseli, luulenpa nuoren pastorimme olevan sinuun puolittain rakastunut." — "Voi, rouva Jewkes", virkoin minä, "hän tietää paremmin". Hän sanoi (kaiketi koetellakseen minua): "No, en käsitä, että te, kumpikaan teistä, voisitte tehdä viisaammin; ja mieltäni on viimeiseltä niin liikuttanut nähdessäni kuinka kovin pelkäät häpeää isäntäni puolelta, että minusta olisi säälittävää, jollet saisi herra Williamsia."
Tiesin että tämän täytyi olla juoni hänen puoleltaan, koska hän, sensijaan että olisi ollut huolissaan minun tähteni, kuten teeskenteli olevansa, vartioi minua entistä tiukemmin ja pastoria myös. Sanoin senvuoksi: "Maailmassa ei sitä miestä olekaan, jonka kanssa haluaisin naimisiin. Kunhan vain saan pysyä kunnollisena, en muuta pyydä, ja olla köyhille vanhemmilleni lohtuna ja apuna: kunpa tämä tulisi onnelliseksi osakseni! se on korkein kunnianhimoni."
"Niin, mutta", sanoi rouva, "olen varsin vakavasti ajatellut että herra Williamsista tulisi sinulle hyvä puoliso; ja koska hän kaikesta menestyksestään saa kiittää isäntääni, hän hyvin mielellään ja kiitollisena ottaa vastaan hänen valitsemansa vaimon; varsinkin", lisäsi hän, "niin sievän ja älykkään ja niin hyvin kasvatetun".
Tämä saattoi minut aavistelemaan, että hän ehkä tiesi isäntäni aikaisemmasta vihjauksesta siihen suuntaan. Kysyin häneltä, oliko hänellä syytä luulla, että jotakin sellaista oli suunniteltuna? "Ei", vastasi hän sanoen ajatuksen heränneen vain hänen omassa päässään; mutta huomautti olevan hyvin luultavaa, että isäntäni aikoi joko sitä tai jotakin vielä parempaa minun osakseni. Jos taas itse olin suostuvainen, niin hän kyllä suoraan esittäisi asian isännälleen, ja hän antoi minulle inhoittavan vihjauksen, että minun sietäisi nyt miettiä, miten omasta kohdastani avittaisin sitä toteutumaan. Sanoin hänelle, että minua tympäisi moinen kehno suunnitteleminen; ja mitä herra Williamsiin tuli, pidin häntä siivona ja kunniallisena miehenä, mutta kun hän toiselta puolen oli minua ylempänä, ja kun toiselta, sanoin, juuri papillisuus saattoi minussa vähimmin herättää helliä tunteita, niin asiasta ei voinut mitään tulla. Huomatessaan, ettei minua saanut mihinkään houkutelluksi, rouva Jewkes luopui puheenaineesta.
Avaan kohdakkoin tämän kirjeen ja ilmoitan teille sisällön; sillä emännöitsijä hyörii niin paljon edestakaisin yli- ja alikerran väliä, että pelkään hänen yllättävän.
No, näen että kaitselmus ei ole hyljännyt minua: minun ei tarvitsisikaan puolestani lähennellä herra Williamsia, jos olisinkin (mitä en suinkaan ole) siihen halukas. Näin hän kirjoittaa:
En tiedä kuinka lausua ajatukseni, jotten mielestäsi näkyisi tavoittelevan itsekkäitä pyyteitä sinulle tarjoamassani palveluksessa. Mutta tosiaankin tiedän vain yhden vaikuttavan ja kunniallisen keinon, millä pääsisit siitä vaarallisesta tilastasi. Se on avioliitto henkilön kanssa, jonka voit hyväksymiselläsi tehdä onnelliseksi. Mitä minuun itseeni tulee, niin asiain näin ollen se näköjään johtaisi minut turmioon! ja vielä pahempaa, saattaisin sinutkin kurjuuteen. Mutta kuitenkin, niin suuri on kunnioitukseni sinua kohtaan, niin täydellinen luottamukseni kaitselmukseen tällaisessa oikeassa asiassa, että pitäisin itseäni liiankin onnellisena, jos voisin sinulle kelvata. Siinä tapauksessa tahtoisin uhrata kaikki toivomukseni ja johdattaa sinut loitos johonkin turvalliseen paikkaan. Mutta miksi sanon siinä tapauksessa? Teen sen siitä riippumatta, katsotko sopivaksi palkita minua niin erinomaisesti vai etkö; ja hetikohta, kun kuulen että herra B. on lähtöaikeissa (ja olen mielestäni nyt ryhtynyt varsin hyviin toimenpiteisiin saadakseni tietoja hänen liikkeistään), laitan hevosen valmiiksi ja tulen itse kyyditsemään. Luotan täydellisesti sinun hyvyyteesi ja järkevyyteesi ja olen mitä korkeimman kunnioituksen tuntein sinun nöyrin, uskollisin palvelijasi.
Älä luule, että tämä on mikään äkillinen päätös. Olen aina ihaillut luonnettasi, mikäli siitä olen kuullut kerrottavan; ja siitä hetkestä asti, kun sinut näin, toivoin voivani auttaa niin oivaa neitoa.
Mitäpä sanoisin, rakas isä ja äiti, tähän odottamattomaan tunnustukseen? Tarvitsen entistä enemmän teidän siunaustanne ja johtoanne. Mutta ei minulla kuitenkaan ole mitään halua naimisiin: tahtoisin mieluummin elellä teidän kanssanne. Kernaammin toki menisin avioliittoon miehen kanssa, joka kerjää ovelta ovelle, kuin panisin hyveellisyyteni vaaranalaiseksi. Mielestäni en kuitenkaan voi kuulla puhuttavan siitä, että joutuisin aviovaimoksi. Sielussani risteili tuhat erilaista ajatusta, kunnes kirjoitin näin: