JA NYT OLEN EHTINYT KESKIVIIKON, AHDINKONI 27. PÄIVÄN LOPPUUN.
Herra Williams-poloinen on tosiaan vangittu ja viety Stamfordiin, joten nyttemmin en enää saata mitään hänen puoleltaan toivoa. Pastori-parka! hänen hyvääuskova varmuutensa ja avomielisyytensä on saattanut meidät kummankin turmioon. Olin liiankin pätevästi vakuutettu siitä, ettei meidän olisi tullut menettää hetkeäkään: hän pahastui ja piti minua ylen kärsimättömänä. Isäntäni kammottavat vehkeet saivat minut ajattelemaan että hän, joka niin ovelasti ja ilkimielisesti oli kaikki sotajuonensa harkinnut, tehden niiden välttämisen mahdottomaksi, ei arkailisi mitään niiden toimeenpanemisessa. Pelkään että aavisteluni pian toteutuu.
Mutta yhden juonen olen minä juuri keksinyt, vaikka sen suunnitteleminen on kovin lohdutonta, koska minulla ei ole ystäviä eikä rahaa ja taivalkin on minulle tuiki tuntematon. Mutta olkootpa vastassani sonnit, karhut, leijonat, tiikerit ja — vielä pahempina — petolliset, kavalat, vilpilliset ihmiset, en voi joutua suurempaan vaaraan kuin missä jo olen. En ollenkaan luota hänen kolmeen viikkoonsa: sillä kuinka voin tietää, nyt kun hän on niin vimmoissaan ja on jo alottanut kostonsa herra Williams-poloiselle, ettei hän muuta mieltänsä ja saavu Lincolnshireen ennen Lontoon-matkaansa?
Sotajuoneni on tällainen. Koetan viekoitella rouva Jewkesin menemään levolle ilman minua, kuten hän tekee usein minun istuessani komerooni sulkeutuneena. Hänen ensi unensa on hyvin sikeätä, aina ilmeten kuorsauksena. Jos siis vain kykenen pujottautumaan kahden ikkunatangon välitse (olenhan hyvin hoikka), niin voin pudottautua puutarhaan ulkonevan pienen kesäpirtin lyijykatolle, — välimatka on hiukan omaa mittaani pitempi. Kepeyteni varassa saan helposti hypätyksi katolta, sillä se ei ole korkeallakaan maasta. Silloin olen puutarhassa, ja kun minulla on takaveräjän avain, livahdan ulos. Mutta minulla on vielä toinenkin juoni; laupias taivas, auta minua vaarallisissa, vaikka viattomissa suunnitelmissani! — Olen lukenut mainiosta kapteenista, joka uhattuna ollessaan hyppäsi laivasta mereen; ja kun viholliset hänen uidessaan ammuskelivat häntä jousilla ja nuolilla, hän riisui takkinsa ja muutti suuntaansa. Tällä tavoin hän ahdistajainsa heittokeihästen ja nuolien sattuessa niihin pääsi pakoon ja jäi eloon, saadakseen vielä voiton heistä kaikista. Niinpä minäkin riisun päällyshameeni ja viskaan sen lammikkoon kaulahuivini keralla! Kaivatessaan minua he menevät ensin lammikolle arvellen minun hukuttautuneen: ja nähdessään vaatteitani siellä kellumassa he ryhtyvät kaikin naaraamaan, ja lammikko on varsin laaja. Ja kun ei minua kenties ennen aamua kaivata, saan siten tilaisuuden edetä pitkän matkan; ja kylläpä minä juoksenkin, kun olen ulos päässyt. Uskon sitten, että kaitselmus johtaa askeleeni johonkin turvapaikkaan ja tekee jostakusta kunnon ihmisestä ystäväni. Sillä vaikka kuinkakin kärsisin, en voi joutua suurempaan hätään tai pahempiin käsiin kuin missä nyt olen tällaisten tunnustettujen häijyjen suunnitelmien uhkaamana.
Oi, rakkaat vanhempani! älkää säikähtykö saadessanne tämän luettavaksenne! — Mutta kaikki onkin jo ohi ennen kuin kyhäykseni näette; ja johtakoon siis Jumala minut parhaiten! — Kirjoitukseni hautaan puutarhaan siltä varalta, ettei pakoni onnistuisi; sillä epäilemättä minua tutkitaan ja kohdellaan hirveästi, ellen pääse livahtamaan tieheni. Lopetan siis tällä kertaa tähän ja ryhdyn juontani valmistelemaan. Avusta sinä, sorretun viattomuuden laupias suojelija, tätä köyhän palvelijattaresi viimeistä ponnistusta, jotta voin välttää viekkaat vehkeet ja ansat, joilla tahdotaan riistää hyveellisyyteni! Paitsi tätä ainoata yritystä en enää näe mitään pelastuksen tietä! Mitä tahansa minulle tapahtuneekin, siunaa rakkaita vanhempiani ja varjele herra Williams-poloista perikadosta! Sillä hän oli onnellinen, ennen kuin minua tunsi.
Kuulin juuri rouva Jewkesin, joka on päihdyksissä, tunnustavan sille kauhealle Colbrandille, että poloisen herra Williamsin ryöstö oli hänen juoniaan, jonka tallirenki ja eräs apuri panivat toimeen siepatakseen minun kirjeeni, vaikka tämä ei heille onnistunut. Nyt ne molemmat nauravat tuolle surulliselle jutulle, jota eivät aavistakaan minun kuulleen. — Oi, kuinka sydäntäni kivistää! Mihinkäpä eivät sellaiset heittiöt kykene? Voitteko moittia minua, että ponnistelen pakoon mokomien kynsistä?
KELLO YHDENTOISTA JÄLKEEN.
Rouva Jewkes on tullut ylös ja mennyt nukkumaan; ja pyytää, etten viipyisi kauvan komerossani, vaan tulisin vuoteeseen. — Oh, kunpa se kavala raakimus nukkuisi raskaasti kuin tukki. En ole koskaan nähnyt häntä niin humaltuneena; se antaa minulle toiveita. Olen jälleen koettanut ja huomaan että voin saada pääni mahtumaan rautatankojen välitse. Olen nyt aivan valmis niin pian kun kuulen hänen olevan sikeässä unessa; ja nyt suljen nämä lehdet sekä muut kirjoitukseni, viimeisen työni, — ja sinun kaitselmuksesi haltuun, armollinen Jumala, jätän loput! — Vielä kerran: Herra teitä molempia siunatkoon! Ja suokoon meille onnellisen kohtaamisen, ellei täällä, niin taivaallisessa valtakunnassaan. — Aamen.
TORSTAINA, PERJANTAINA, LAUVANTAINA JA SUNNUNTAINA, AHDISTUKSENI 28., 29., 30. JA 31. PÄIVÄNÄ.
Niin, ahdistuksessa tosiaan; sillä täällä minä yhä olen, ja kaikki on käynyt pahemmaksi ja pahemmaksi! Voi onnetonta Pamela-rukkaa! Ei mitään toivoa jälellä, ja kaikki keksimäni suunnitelmat ovat menneet myttyyn. Mutta, oi rakkaat vanhempani, riemuitkaa minun kanssani tässäkin onnettomuuteni syvässä kuilussa; sillä koito Pamelanne on päässyt vihollisesta pahemmasta kuin hän koskaan on tavannut, vihollisesta jota hän ei koskaan ennen ollut ajatellut ja tuskin kykeni vastustamaan. Tarkoitan hänen oman mielensä heikkoutta ja hänen omaa itseluottamustaan, joka oli vähällä vajottaa hänet kurjuuden ja perikadon syvimpään kuiluun, ellei jumalallinen armo olisi tullut väliin!