Jatkan surullista selostustani tilaisuuden mukaan, sillä kynäni on ainoa millä voin kuluttaa aikaani; ja olen ollut niin heikko, etten eilis-iltaan asti ole kyennyt kirjoittelua yrittämään.

Otin mukaani vain yhden paidan sekä kaksi pientä nenäliinaa lisäksi siihen mitä minulla oli ylläni, ja kaksi myssyä, jotka mahtuivat taskuuni (sillä eihän minun sopinut haitakseni ottaa paljoa kamaa), sekä vähäiset rahavarani, joita oli ainoastaan viisi tai kuusi shillingiä, lähteäkseni tietymättömälle taipaleelle. Pääsin ulos ikkunasta, vaikka vaikeanlaisesti, — tangot likistivät hiukan lanteitani; mutta olinhan päättänyt tunkeutua ulos, jos suinkin mahdollista. Lyijykatolle oli pitempi matka kuin olin arvioinut. Pelkäsin nyrjähdyttäneeni nilkkani, ja pudottauduttuani katolle oli se vieläkin korkeammalta maasta. Mutta varsin onnellisesti siitä suoriuduin; ainakaan en saanut mitään vammaa, joka olisi ehkäissyt aikomustani. Ollessani nyt siis puutarhassa kätkin paperiarkit ruusupensaan alle, peittäen ne mullalla, ja siellä ne toivoakseni vieläkin ovat. Sitte hiippailin lammikolle. Kello löi kaksitoista juuri kun pääsin ulos; oli pimeä ja sumuinen yö ja jotensakin kylmä; mutta sitä en silloin tuntenut.

Lammikolle tullessani heitin suunnitelmani mukaan päällystakkini, kaulahuivini ja pyöreän nauharuusukkeisen korvamyssyn veteen. Sitte juoksin suurella kiireellä veräjälle, ottaen avaimen taskustani. Sydämeni löi kaiken aikaa rinnassani ihan haljetakseen.

Mutta sain kokea mitä pahimman pettymyksen; häijy nainen oli ottanut lukon pois ja pannut tilalle toisen, niin että avaimeni ei siihen soveltunut. Yrittelin turhaan, ja hapuillessani ympärinsä keksin vielä munalukon toisella kohdalla porttia. Oi kuinka mieleni masentui silloin! Vaivuin maahan tuskasta ja hämmästyksestä hetkiseksi kykenemättömänä liikahtamaan tai seisomaan jaloillani. Mutta pelko herätti päättäväisyyteni, ja tietäen että yritykseni oli yhtä kammottava kuin mikä muu kohdattavani vaara tahansa minä kiipesin portin pienoja pitkin, ja lukolle astuen, se kun oli iso puinen etulukko, ulotuin käsilläni portin yläreunaan. Vähänpä olin osannut aavistaa että olin niin hyvä kiipeämään. Siirrähdin tarttuakseni korkean kiviaidan yläsyrjään käsilläni; mutta voi minua! pelkkää onnettomuutta! Pamela-paran paosta ei tullut mitään! — Kun aita oli vanha, niin kivet höltyivät juuri kun tein hyppäyksen päästäkseni ylös. Alas minä paiskauduin, ja yhdestä tiilestä sain sellaisen iskun päähäni että aivan pökerryin! Sitäpaitsi kolhaisin sääreni ja niukahdutin nilkkani, ja toisesta kengästäni lohkesi korko irti. Tässä kamalassa tilassa viruin maassa luullakseni viiden tai kuuden minuutin ajan. Kun sitten yritin nousta, kaaduin jälleen pari kolme kertaa; ja vasen lanteeni ja olkapääni olivat jäykkinä ja säjöilivät ruhjevammoista; sitäpaitsi vuoti pääni verta ja sitä kivisti kauheasti tiilen satuttamana. Mutta näistä kohluista en välittänyt, vaan ryömin hyvän matkaa nelinkontin etsien tikkaita, jotka muistelin nähneeni pystytettyinä muuria vasten paria päivää varemmin, kun puutarhuri naulasi sinne nektari-persikkapuun oksaa; mutta mitään tikkaita en löytänyt, ja muuri oli hyvin korkea. — Mihin kurja Pamela nyt joutuu! — ajattelin. Sitten aloin kaikesta sydämestäni toivoa, että jälleen olisin komerossani, ja katua yritystäni, jonka nyt tuomitsin yltiöpäiseksi, koska se ei onnistunut.

Jumala suokoon minulle anteeksi! mutta kamala ajatus juolahti juuri silloin mieleeni! — Vapisen sitä muistellessani! Sen kohtelun pelko, mikä minua odottaisi, oli vähällä saattaa minut iäksi kadotukseen! Oi, rakkaat, rakkaat vanhempani, suokaa anteeksi lapsi-raiskallenne; mutta ollen aivan epätoivon vallassa minä ponnistausin horjuville jaloilleni ja sitten onnuin eteenpäin! — Mitäpä muuta tehtävänä kuin heittäytyä lammikkoon ja lopettaa kaikki tuskani tässä maailmassa! — Mutta voi! saadakseni tuntea ne äärettömästi raskaampina onnettomassa iäisyydessä (ellei jumalallinen armo olisi minua pidättänyt)! Ja tämän kiusauksen torjuneena (ylistetty olkoon siitä Jumala!) tahdon kertoa teille taisteluistani tuossa kauheassa asemassa, jotta Jumalan suuret armotyöt nähtäisiin pelastuksessanikin, koska olen vielä tällä puolen sitä kamalaa juopaa, jonka takaa ei kukaan palaja.

Onnelliseksi katsoinkin sittemmin, että olin niin runneltuna, koska laahustamiseeni lammen partaalle täten meni enemmän aikaa, antaen tilaisuutta miettimiseen ja tunteitteni rajun tyrskyn taittumiseen; muutoin se kuohumus mahdollisesti olisi murheeni ensi huumauksessa minua kiirehdyttänyt heittäytymään veteen, kun en nähnyt mitään pelastuksen tietä ja silmieni edessä häämöitti peloittavien kaitsijaini taholta odotettava ankaruus. Mutta ruumiillinen heikkouteni hidastutti askeleeni niin verkkaisiksi, että ennätin ajatella, ja armon säde ehti tunkeutua pimitettyyn sieluuni. Lammen luo tullessani istahdin viettävälle äyräälle punnitsemaan kurjaa tilaani; ja näin minä itsekseni tuumin:

— Viivy tässä hiukan, Pamela, ja harkitse mitä olet tekemässä, ennen kuin käyt hirveään hyppäykseen; ja ajattele eikö ole mitään muuta keinoa jälellä, mitään toivoa; tai jos ei ole vähintäkään mahdollisuutta paeta tästä jumalattomasta talosta, niin eikö ole edes tilaisuutta välttää sitä tuhoa, mikä sinua siellä uhkaa? — Sitten mietin; ja pohdittuani mielessäni mistä minulle voisi koitua apua en nähnyt ainoatakaan toivon välähdystä. Häijy, säälitön nainen! Hänen kauheaksi apurikseen juuri saapunut hirvittävä Colbrand! Vimmastuksiin joutunut isäntä, joka nyt vihasi minua ja uhkasi mitä surkeimmilla onnettomuuksilla! Ja perin luultavasti riistettäisiin minulta tilaisuus, mikä minulla nyt oli, vapautuakseni heidän vainoamisistaan!

— Mitäpä muuta voit, ahdistettu olento, — puhuin itsekseni, — kuin heittäytyä armollisen Jumalan haltuun (joka tietää, kuinka viattomasti kärsin), välttääksesi niiden tunnottomien ilkeyttä, jotka ovat päättäneet saattaa sinut perikatoon? — Ja sitten ajattelin (oi, se ajatus oli varmaan paholaisen kuiskaama; sillä se oli perin lohduttava ja vaikutti minuun voimakkaasti): — nuo ilkimykset, jotka eivät tunne mitään katumusta eivätkä sääliä minua kohtaan, heltyvät silloin valittamaan pahoja töitään; ja nähdessään onnettoman Pamelan hengettömän ruumiin naarattuna näille kosteisille äyräille, virumassa elottomana heidän jalkainsa juuressa, heissä herää katumus pehmittämään paatuneet sydämet, missä sillä nyt ei ole sijaa! Isäntäni, vihainen isäntäni unohtaa silloin suuttumuksensa ja sanoo: "Voi, tämä on onneton Pamela, jota olen aiheetta vainonnut ja jonka olen tuhonnut. Nyt näen että hän piti hyveellisyyttä elämäänsä kalliimpana", sanoo hän, "eikä ollut teeskentelijä ja pettäjä, vaan se vilpitön tyttönen mikä väitti olevansa!" Sitten, — ajattelin, — hän kenties vuodattaa muutaman kyyneleen ahdistetun palkollisensa ruumiin ääressä; ja vaikka hän uskotellee muille oman rikollisuutensa peittämiseksi, että se johtui rakkaudesta ja pettymyksestä onnettoman herra Williamsin takia, hän kuitenkin sielussaan murehtii, ja määrää minulle kunnialliset hautajaiset, säästäen minut kauhealta häpeälavalta ja tien viereen kuoppaamiselta. Nuoret miehet ja neitoset kaikkialla isä-parkani naapuristossa surkuttelevat silloin poloista Pamelaa! Mutta oi, toivon etten joudu heidän ballaadiensa ja surulaulujensa aiheeksi, vaan että muistoni rakkaan isäni ja äitini tähden nopeasti häipyy unhoon.

Kerran jo olin nousemassa; niin houkutteli minua tämä kaamea ajattelu lammikkoon heittäytymään; mutta vammani hidastuttivat minua, ja minä tuumin: — Mitä aiot tehdä, kurja Pamela! Mistä tiedät, — vaikka kaikki häämöittää pimeältä lyhytnäköisille silmillesi, — mitä Jumala sinulle tehnee kaiken inhimillisen avun pettäessäkin? Kaikkivaltias Jumala ei olisi asettanut minua näiden kirveltävien kärsimysten alaiseksi, jos ei olisi antanut minulle voimaa niitä vastaan taistella, kunhan ponnistelen niinkuin minun tulee. Ja ken tietää, vaikka vihaisen ja juonikkaan isäntäni läheisyys, jota niin paljon pelkään, olisikin minulle parempi kuin nämä hänen vainoavat lähettinsä, jotka hänen palkkaaminaan rahan edestä uskollisesti täyttävät heille annetun syntisen luottamustoimen, kun pitkäaikainen tottumus jumalattomissa teoissa on heidät paaduttanut tunnonvaivoja vastaan? Jumala voi liikuttaa hänen sydämensä silmänräpäyksessä; ja mikäli ei niin tapahtuisi, voin silloin lopettaa elämäni jollakin muulla tavalla, jos välttämättömästi tahdon. Kuinka tiedän, etteivät nämä kohlut ja ruhjeet, jotka sain yrittäessäni suunnittelemaani pakoa, ehkä olekin tuottaneet minulle tilaisuutta heittäytyä nöyrällä mielellä tahrattomana ja viattomana sen armollisen Olennon huomaan, joka sen tilaisuuden soi. Sitten, — ajattelin, — ken antoi sinulle röyhkeän vallan elämääsi? Ken valtuutti sinut sen lopettamaan, joskaan heikko mielesi ei kykene esittämään sinulle keinoa, miten sen kunnialla säilyttäisit? Kuinka tiedät, mitä tarkoitusperiä Jumalalla saattaa olla antaessaan sinulle nämä koettelemukset, jotka sinua nyt ahdistavat? Onko sinun määrättävä raja taivaalliselle tahdolle: "Näin paljon suostun kantamaan enkä enempää?" Ja rohkenetko sanoa, että koettelemuksen lisääntyessä ja jatkuessa sinä mieluummin kuolet kuin sen kestät?

— Tämä toivottomuuden teko, — ajattelin, — on synti, jonka täytäntöönpano sulkee minulta katumuksen mahdollisuuden ja siis myöskin anteeksiannon toivon. Ja tahdotko sinä lyhentääksesi ajalliset murheesi, olkootpa ne raskaatkin ja vaikka luulotteletkin itseäsi heikoksi, syöstä sielusi ja ruumiisi iankaikkiseen kurjuuteen? Tähän asti, — tuumin, — olet ollut viaton, kärsivä Pamela; ja tahdotko nyt kärsimyksiä välttääksesi muuttua rikolliseksi ja väkivaltaiseksi? Ja senkö vuoksi, että häijyt miehet vainoovat sinua, lentäisit Kaikkivaltiaan silmille ja epäilisit sen armoa ja hyvyyttä, joka vielä voi kaikki nämä kärsimykset hyväksi kääntää? Ja mistä tiedän, ettei Jumala, joka näkee kaiken sydämessäni piilevän viheliäisyyden, olisikin sallinut näitä kärsimyksiä juuri senvuoksi ja saattaakseen minut luottamaan yksinomaan hänen armoonsa ja apuunsa, minut, joka kenties olen liiaksi ylpeillyt turhaan luottaessani omiin hupsuihin yrityksiini.