— Ja vielä, — ajattelin, — jättäisitkö omasta kohdastasi hukkaantumaan kaikki köyhiltä vanhemmiltasi saadut hyvät opetukset ja heidän siunauksellisen esimerkkinsä, he kun ovat ponnistelleet täyttääkseen velvollisuutensa, alistuen jumalalliseen tahtoon äärimmäisessä pettymyksen, köyhyyden ja hädän ahdistuksessa sekä kiittämättömän maailman ja armottomien velkojain vainotessa? Ja tahtoisitko, kuten tästä yltiöpäisyydestäsi luultavasti johtuisi, saattaa heidän harmaat hapsensa murheella hautaan, heidän kuultuaan että rakastettu tytär vähäksyen jumalallisen armon huolenpitoa ja epäillen laupiaan Jumalan lempeää suojelusta tällä viimeisellä teollaan on tahrannut koko elämänsä, jonka he tähän asti olivat riemumielin hyväksyneet? — Miksi siis, pöyhkeämielinen Pamela, viivyt täällä? — ajattelin. — Lähde kiireesti näiltä vaarallisilta äyräiltä ja pakene noita läikehteviä aaltoja, jotka merkitsevällä kohinallaan ikäänkuin nuhtelevat sinua hurjapäisyydestäsi! Älä kiusaa Jumalan hyvyyttä näillä sammaleisilla rannoilla, jotka ovat olleet rikollisen aikeesi todistajina; ja niin kauvan kun sinulla vielä on voimaa jälellä, pakene viettelevää pahaa, jotta jumalallisen armon ja oikean harkinnan jo karkoittama suuri vihollisesi ei uudistaisi hyökkäystään voimalla, jota heikkoudessasi et kykenisi vastustamaan! ja jotta et yhdessä ainoassa huimamielisyyden hetkessä hävittäisi kaikkia vakaumuksia, jotka nyt ovat peloittaneet kapinallisen sielusi velvollisuudentuntoon ja Jumalan tahdon alle alistumaan!
Näine mietteineni minä nousin, mutta olin siinä määrin vammoistani jäykistynyt ja niin yökasteen kohmetuttama ja viluissani märällä ruoholla istumisesta samoin kuin tuolta laajalta vedenpinnalta nousevista huuruistakin, että vain suurella vaivalla pääsin lammikon luota, jota nyt kammoten ajattelen. Suunnaten ontuvat askeleeni rakennusta kohti etsin sitte turvaa erään ulkohuoneen nurkasta, missä säilytetään puita ja kivihiiliä talon tarpeiksi, kunnes julmat vartijani minut sieltä löytäisivät ja saattaisivat kurjempaan vankeuteen ja pahemman kohtelun alaiseksi kuin tähän asti olin kokenut! ja sinne minä ryömin puupinon taakse ja heittäysin alas ihan murtunein mielin, kuten voitte arvata, ja sydämessäni tuntien pelkkää äärimmäistä hätää ja ankeutta.
Tällainen, rakas isä ja äiti, oli Pamela-poloisenne tuloksettoman yrityksen loppu; ja kuka tietää, olisinko takaveräjästä ulospäästenkään joutunut lainkaan parempaan asemaan, rahattomana ja ilman ystäviä kun olin vieraassa paikassa! Mutta älkää moittiko tytär-rukkaanne liian paljon: ei, vaan jos konsaan näette tämän kurjan, yltyleensä kyynelteni kostuttaman ja tahriman töherryksen, antakaa säälinne voittaa nuhteenne. Ja tiedänhän, että niin käykin. Mutta minun täytyy täksi erää lopettaa. Sillä, oi! voimani ja tahtoni ovat nykyisin kovin erilaiset. Lisään kuitenkin, että vaikka olisin kiittänyt Jumalaa pelastuksestani ja häijyjen kaitsijaini ja juonittelevan isäntäni sorron välttämisestä, on minulla sentään runsaampi syy ylistää häntä siitä, että hän on pelastanut minut pahemmalta viholliselta, itseltäni.
Nyt päätän surullisen kertomukseni.
Rouva Jewkes kuuluu havahtuneen vasta päivän koittaessa; ja kun ei löytänyt minua vuoteesta, hän huusi minua. Jäädessään vastausta vaille hän kertoo nousseensa makuulta ja rientäneensä komerooni. Sieltäkään minua löytämättä hän etsi sängyn alta ja toisesta komerosta, huomaten kammion oven, niinkuin oli sen jättänyt, aivan lukituksi ja avaimen riippuvan ranteessaan, kuten tavallista. Sillä jos olisin voinutkin poistua kamarin ovesta, oli edessä pari, kolme käytävää ja niiden ovissa kaksinkertaiset lukot ja salvat, ennen kuin pääsi isoon puutarhaan. Näin ollen ei ollut mitään pakomahdollisuutta muuta kuin siitä ikkunasta, josta olin mennyt ulos; sillä toiset ikkunat olivat hyvin korkealla maasta.
Rouva Jewkes säikähtyi pahanpäiväisesti; hän herätti heti sveitsiläisen ja molemmat palvelijattaret, jotka nukkuivat jokseenkin lähellä; ja nähdessään joka oven lukituksi hän sanoi, että "jonkun enkelin oli täytynyt kuljettaa minut pois, niinkuin Pietari vietiin vankilasta". Ihmeellistä, ettei hän mitään pahempaa ajatellut.
Hän sanoi itkeneensä ja väännelleensä käsiään suuren murheen vallassa ja juosseensa yltympäri kuin mielipuoli, aavistamatta että olin voinut päästä ulos rautatankojen välitse komeron ikkunasta; enkä tosiaan tiedä, voisinko sen tempun toistamiseen tehdä. Mutta vihdoin huomatessaan ikkunanpuoliskon olevan auki he päättelivät, että niin oli täytynyt tapahtua, riensivät sitte puutarhaan ja keksivät jalanjälkeni kukkalavan mullassa, mihin olin lyijykatolta pudottautunut. Heti lähtivät rouva Jewkes, Colbrand ja Nan katsomaan, oliko takaportti lukittuna, sillä välin kun keittäjätär lähetettiin ulkorakennukseen hälyttämään miehet ja valjastamaan hevoset, jotta voitaisiin lähteä ajamaan minua takaa kullakin eri suuntiin.
Huomattuaan että portti oli varmuuslukolla ja etulukolla suljettu, löydettyään korkoni ja äkättyään murtuneet tiilet he arvelivat, että olin jollakin tavoin päässyt pakenemaan tarhamuurin yli; ja senjälkeen sanotaan rouva Jewkesin olleen ihan kuin järjiltään, kunnes vihdoin Nanin päähän pälkähti mennä lammelle päin. Ja huomatessaan siellä takkini, myssyni ja nenäliinani vedessä, melkein rantaan huuhtoutuneina, luuli hän näkevänsä minut, parahti ja juoksi rouva Jewkesin luokse kirkuen: "Oi, rouva, rouva, nyt on tapahtunut kauheata! Mamseli Pamela viruu hukkuneena lammikossa."
Sinne he kaikin juoksivat eivätkä vaatteeni löydettyään epäilleet, että olin lammen pohjassa: kaikki, sveitsiläinenkin, löivät rintoihinsa ja valittelivat mitä surkeimmin. Rouva Jewkes lähetti Nanin miesten luo pyytämään että laittaisivat naarausnuotan kuntoon, jättäisivät hevoset ja tulisivat viatonta tyttö-parkaa etsimään! Sillä nimityksellä kuuluu hän minua silloin maininneen, vääntelehtien ja kovaa kohtaloani säälitellen; mutta vielä enemmän hän oli voivotellut, kuinka heidän nyt kävisi ja mitä selittäisivät herralle.
Tässä tuoksinassa — toisten itkiessä ja valittaessa, toisten juostessa sinne tänne — Nan pistäysi puuvajaan, missä minä vaivainen viruin niin heikkona, niin masentuneena, niin murtuneena ja vammoistani kangistuneena, etten voinut liikahtaa tai nousta jaloilleni. Sanoin hiljaisella äänellä, kun tuskin kykenin puhumaan: "Neitsyt Ann, neitsyt Ann!" — Tyttö peljästyi pahoin ja otti halonpölkäreen iskeäkseen minua päähän, luullen minua joksikin varkaaksi, mutta minä huusin: "Neitsyt Ann, auta minua Jumalan tähden! sillä minä en voi nousta!" — "Herranen aika", päivitteli hän, "tekö, mamseli! Kah, sydämemme ovat melkein murtuneet, ja aiomme naarata teitä lammikosta, kun luulimme teidän hukuttautuneen. Nyt", lisäsi hän, "palautatte meidät kaikki henkiin jälleen!"