Nyt olen kuullut rouva Jewkesilta, että John Arnold on eroitettu palveluksestaan, kun havaittiin hänen kirjoittaneen herra Williamsille, ja että herra Longman ja herra Jonathan, isännöitsijä, ovat joutuneet herransa epäsuosioon yritettyään puhua minun puolestani. Myöskin rouva Jervis on vaarassa; sillä luultavasti kaikki kolme kävivät yhdessä rukoilemassa puolestani. Nyt näetten on olinpaikkani tiedossa.
Rouva Jewkes on isäntääni koskevien uutisten mukana saanut kirjeen; mutta hän sanoo että sen sisältö on liian paha minulle ilmoitettavaksi. Paha sen tosiaan täytyy olla, jos se on pahempi kuin mitä jo olen saanut tietää.
Juuri nyt tuo kamala olento kertoo minulle salaisuutena, että hänellä on syytä luulla isäntäni keksineen keinon epäröimiseni tyynnyttämiseksi: hän muka naittaisi minut sille kauhealle Colbrandille ja ostaisi minut häneltä hääpäivänä rahasummalla! Onko moista koskaan kuultu? Hän sanoo velvollisuuteni olevan totella isäntääni ja että herra Williams rangaistukseksi pakoitetaan meidät vihkimään; ja kun isäntäni on maksanut minusta, ja minut on hänelle luovutettu, olisi sveitsiläisen palattava rahoineen kotiinsa edellisen vaimonsa ja lastensa luo. Emännöitsijä nimittäin sanoo niiden miesten keskuudessa olevan tapana, että heillä on vaimo joka kansakunnassa.
Mutta tämä on varmaankin hirveätä sepittelyä! Kaikessa inhoittavaisuudessaankin se saattaa kuitenkin edistää jonkun tekeillä olevan juonen toteuttamista! — Mikä kummallinen hämmennys kiihdyttääkään vaivaista järkeäni! Kenties suunnitellaan jotakin valeavioliittoa minun turmiokseni: mutta voiko mies myydä vaimonsa ilman tämän omaa suostumusta? Ja onko sellainen kauppa lain edessä pätevä?
MAANANTAINA, TIISTAINA JA KESKIVIIKKONA, VANKEUTENI 32., 33. JA 34. PÄIVÄNÄ.
Mitään muuta ei satu näinä päivinä kuin kinastelua rouva Jewkesin ja minun kesken. Hän myrtyy minua kohtaan yhä villitymmäksi. Suututin hänet eilen, koska hän puhui törkeästi; sanoin hänen haastavan pikemmin viheliäisen lontoolaisen ilotytön kuin herrasmiehen taloudenhoitajattaren tapaan; ja sitä kostaakseen hän mielestään ei voi minua kyllin pahoin kohdella. Hän noituu minua ja hyökkäilee kimppuuni kuin rakuuna ja tuskin kykenee pitämään hyppysensä minusta erossa. Voitte uskoa, että hänen puheenlaatunsa täytyy olla surkeata, hänen saattaakseen minut käyttämään näin jyrkeitä sanoja: hänen lausumiansa ei totisesti voi toistaa, sillä hän on häpeä sukupuolelleen. Ja sitte hän tekee minusta pilkkaa ja nauraa kunniallisuuskäsitteilleni; sanoo — häpeämätön — että minustapa koituu soma vuodekumppani isännälleni (ja sentapaista), kun minulla "on niin hupelon käsitykset itsestäni"! Luuletteko että tätä saattaa sietää? Ja kuitenkin haastaa hän, jos mahdollista, vielä pahempaakin! Ihan rivouksia! Voi, mihin viheliäisiin käsiin minut on saatettukaan!
TORSTAI.
Minulla on nyt täysi syy peljätä, että isäntäni pian saapuu tänne; sillä palvelijat puuhailevat huoneuston laittamisessa kuntoon; ja tallia ja vaunuvajaa, joita ei ole vähään aikaan käytetty, siistitään parhaillaan. Tiedustin rouva Jewkesilta; mutta hän ei ilmoita minulle mitään ja tuskin edes vastaa, kun teen hänelle jonkun kysymyksen. Joskus ajattelen että hän vaseti tekeytyy näin omituisen ilkeäksi minua kohtaan saadakseen minut toivottelemaan kaikkein enimmin pelkäämääni, nimittäin isäntäni tännetuloa. Sekö mies puhuu rakkaudesta! Jos hänellä olisi vähääkään huomaavaisuutta ja kunnioitusta minua kohtaan, niin hän ei antaisi tälle pahalle naiselle sellaista valtaa minun sortamiseeni: ja jos hän todellakin tulee, miten on silloin hänen lupauksensa laita, ettei saapuisi minua tapaamaan ilman suostumustani? Mutta näyttää siltä, ettei hänen kunniansa velvoita häntä minua kohtaan mihinkään. Niin hän kirjeessään minulle sanoo. Ja miksi? Sentähden että minä tahdon säilyttää oman kunniani. Mutta hänhän tunnustaakin, että hän minua sydämessään vihaa, ja ilmeistä se onkin, koska minua ei muutoin jätettäisi tämän naisen armoille ja — mikä pahempi — kauhean pelkoni valtaan.
PERJANTAINA, VANKEUTENI 36. PÄIVÄNÄ.
Huomatessani portin olevan auki rohkenin eilen iltapäivällä kävellä ulos kartanon edustalle, ja ennen kuin aavistinkaan olin tullut pitkän jalavarivin päähän. Siellä istahdin maantielle vievän leveän jalkaportaan askelmille; tie johtaa kaupunkiin. Ja siinä mietiskellessäni mitä mielessäni aina liikkuu, näin useita henkilöitä juoksevan talosta minua kohti, miehiä ja naisia, ikäänkuin säikähtyneinä. Ensiksi ihmettelin, mikä heillä oli hätänä, kunnes heidän lähemmäksi tultuaan huomasin heidän olevan aivan hätäännyksissään minun luullusta karkaamisyrityksestäni. Ensiksi tuli siinä se kauhea Colbrand harppoen pitkillä raajoillaan lähes kaksi kyynärää askeleella, takanaan toinen rengeistä, herra Williams-poloisen ryöstäjä. Sitte havaitsin Nanin hengästyksissään ja keittäjättären juoksemassa hänen perässänsä. Viimeisenä tulla vaappui rouva Jewkes niin joutuin kuin saattoi, ja huomasin hänen syytävän mitä katkerimpia huudahduksia minua vastaan. Colbrand sanoi: "Oi, kuinka te kaikki me säikäytti!" ja meni taakseni, kaiketikin estääkseen minua vilistämästä tieheni.