"Ja heittäisikö teidän arvoisuutenne sikseen tällaisen tilaisuuden", tokaisi paatunut hylky, "jonkun pyörtymiskohtauksen takia? — Luulinpa teidän paremmin tuntevan naisväkeä. Näettehän että hän jälleen voi aivan hyvin!"
Tämän minä kuulin; enemmänkin hän saattoi sanoa, mutta tuon tunnottomuuden kuullessani ja isäntäni taaskin siepatessa minut syliinsä menin toistamiseen tainnuksiin. Hiukan tointuessani näin hänen istuvan siinä ja Annen pitelevän hajupulloa nenäni edessä, mutta rouva Jewkes oli poissa.
Hän tarttui käteeni ja lausui: "Vakuutan sinulle, rakas Pamelani, että jätän sinut sillä hetkellä kun näen sinut toipuneemmaksi ja tyyntyneeksi. Nan tässä tietää ja voi kertoa sinulle, kuinka huolestunut olen ollut. Vannon Jumalan edessä, etten ole tehnyt enkä yrittänyt sinulle mitään säädytöntä, ja huomattuani rouva Jewkesin sinulle niin vastenmieliseksi lähetin hänet palvelustytön vuoteeseen, ja Nan makaa sinun kanssasi tämän yötä. Mutta lupaa minulle, että rauhoitut; ja silloin lähden viipymättä."
"Mutta", epäilin minä, "eikö Nan myös pitele kättäni? Eikö hän päästä teitä jälleen sisälle?" Hän vastasi: "Kautta taivaan, minä en enää palaa tänä yönä. Riisuudu, Nan, mene vuoteeseen ja tee minkä voit viihdytelläksesi tuota rakasta olentoa — ja nyt, Pamela", hän lisäsi, "anna minulle kätesi ja sano että suot minulle anteeksi, niin jätän sinut lepäämään rauhassa".
Ojensin hänelle vapisevan käteni, jota hän suuteli, ja sanoin: "Jumala antakoon teidän arvoisuudellenne anteeksi, mikäli olette menetellyt oikein hädässäni, ja niin totta kuin tahdotte rehellisesti pitää lupauksenne!" Hän poistui katuvan näköisenä; Nan sulki ovet ja toi pyynnöstäni avaimet vuoteeseen.
Tämä, rakkaat vanhempani, oli mitä hirmuisin koetus. Vapisen vielä sitä ajatellessani, enkä uskalla muistella kaikkia sen kamaluuksia. Toivon että hän ei ole tehnyt itseänsä syypääksi säädyttömyyteen, kuten minulle vakuuttikin; mutta minulla on syytä kiittää Jumalaa, joka lannistamalla voimani ja häivyttämällä tajuni antoi minulle mahdollisuuden säilyttää viattomuuteni ja silloin kun oma voimani ei mitään merkinnyt osoitti suuruutensa minun heikkoudessani.
Olin niin voipunut koko maanantaipäivän, etten kyennyt nousemaan vuoteestani. Isäntäni osoitti minua kohtaan suurta hellyyttä, ja toivon että hän on todella pahoillaan ja että tämä oli hänen viimeinen yrityksensä: mutta hän ei niin sano.
Hän tuli sisälle aamulla, heti kun kuuli oven avautuvan, ja minua alkoi peloittaa. Hän pysähtyi hiukan loitommalle vuoteesta ja sanoi: "Mieluummin kuin aiheutan sinulle pelkoa, olen tulematta lähemmäksi." Minä sanoin: "Teidän arvonantonne, hyvä herra, ja armollisuutenne on kaikki mitä pyydän." Hän istahti vuoteen vierelle ja kysyi ystävällisesti vointiani; pyysi minua rauhoittumaan ja sanoi että vielä näytin hiukan säikkyneeltä. Sanoin siihen: "Pyydän, hyvä herra, älkää antako minun enää nähdä sitä katalaa rouva Jewkesia: en voi sietää hänen kasvojaan."
"Hän ei tule lähellesi koko tänä päivänä, jos lupaat rauhoittua." — "Sitte minä yritän, herra." Hän puristi kättäni hyvin hellästi ja rneni ulos. Mikä muutos hänessä näkyykään tapahtuneen! Jospa se olisi pysyväinen! — Mutta, ah! hän näkyy vain muuttaneen menettelytapaansa, ja aavistelen hänen pysyvän häijyssä aikeessansa.
Kuultuaan että olin jalkeilla, lähetti isäntäni tiistaina kello kymmenen tienoissa noutamaan minut alas arkitupaan. Minut nähdessään hän virkkoi ensi sanoikseen: "Tule lähemmäksi, Pamela." Minä tottelin, ja hän tarttui käteeni virkkaen: "Alat jälleen näyttää reippaalta: se ilahduttaa minua. Sinua pikku letukkaa, kylläpä minut säikähdytit sunnuntai-yönä!" — "Hyvä herra", sanoin minä, "älkää mainitko siitä yöstä, pyydän"; ja silmäni vettyivät sitä muistellessani, ja minä käänsin pääni sivulle.