KESKIVIIKKO-AAMUNA.
Huomaan että minua vielä kovin vartioidaan ja epäillään. Soisin olevani teidän luonanne; mutta nyt kahteen viikkoon ei se ole mahdollista. En pidä näistä viikoista, pelkään tämän ajan käyvän minulle tukalaksi ja vaaralliseksi.
Herra lähetti juuri noutamaan minut kävelylle puutarhaan kanssansa; mutta minä en pidä hänestä ollenkaan enkä hänen tavoistaan, sillä hän tahtoi pitää kätensä vyötäisilläni ja puhui ehtymättömästi helliä sanoja, jotka olisivat riittäneet saattamaan minut ylpeäksi, ellei hänen tarkoituksensa olisi ollut ilmeinen. Käveltyämme ympärinsä hän vei minut pieneen lehtimajaan puutarhan takaosaan; ja sai minut tosiaan pelkäämään omaa itseäni, sillä hän kävi kovin kiusalliseksi, pani minut istumaan polvelleen ja suuteli minua niin usein, että sanoin: "Hyvä herra, minä en ollenkaan pidä täällä olemisesta, en tosiaan. Vallan te minut saatte pelkäämään!" Ja tunsin vielä suurempaa ahdistusta muistaessani mitä kerran olin kuullut hänen sanovan rouva Jewkesille, tietämättä minun sitä kuulevan, ja mikä aina on ollut herkimmin mielessäni, vaikken ole siitä ennen maininnut, kun en tiennyt miten sen kirjoituksessani esittäisin.
Emännöitsijä oli luullakseni rohkaissut häntä hänen pahuudessaan, sillä se oli viimeisen hirveän koetuksen edellä; ja minä kuulin ainoastaan hänen vastauksensa.
Hän sanoi: "Tahdon koettaa vielä kerran; mutta olen alottanut väärästä päästä: sillä huomaan kauhun vain lisäävän hänen jäätävää ynseyttään. Hän on ihastuttava tyttö, ja kenties hänet voi ystävällisyydellä sulattaa. Minun olisi tullut taltuttaa hänet rakkaudella, sensijaan että olen hyydyttänyt pelolla."
Eikö hän tästä päättäen ole kurjan häijy mies? Ihan punehdun tätä kirjoittaessani. Mutta luotan siihen, että Jumala, joka on pelastanut minut leijonan ja karhun käpälistä, — hänen ja rouva Jewkesin väkivaltaisuuksista —, pian pelastaa minut tästä filistealaisestakin, jotta en uhmailisi elävän Jumalan käskyjä!
Ja kun tuo lause muistui mieleeni, ajattelin etten milloinkaan voisi olla liiaksi varuillani, varsinkaan kun hän otti sellaisia vapauksia, vakuutellen kunniallisuutta, vaikka hänen tekonsa eivät olleet sopusoinnussa sanojen kanssa. Pyysin ja rukoilin, että hän päästäisi minut; ja jollen olisi osoittautunut aivan välinpitämättömäksi kaikista hänen puheistaan ja päättänyt olla jäämättä, mikäli vain saatoin riuhtaista itseni irti, en tiedä kuinka pitkälle hän olisi mennyt: sillä minun oli pakko vaipua polvilleni.
Vihdoin hän käveli ulos minun kanssani, yhä laverrellen kunniastaan ja rakkaudestaan. "Niin, niin, hyvä herra", sanoin minä, "teidän kunniananne on riistää minulta kunnia; ja teidän rakkautenne tähtää minun perikatooni, sen näen selvästi. En tahdo enää kävellä kanssanne, herra." — "Tiedätkö, kelle puhut", sanoi hän, "ja missä olet?"
Voitte käsittää, ettei minulla ollut syytä luulla häntä niin säädylliseksi kuin hänen olisi pitänyt olla; ja niinpä sanoinkin: "Missä olen, teidän arvoisuutenne, sen tiedän liiankin hyvin, ja tiedän myös, ettei täällä ole ketään minua ystävänä auttamassa. Siihen nähden taas, kelle puhun, sallikoon teidän arvoisuutenne minun kysyä teiltä, mitä haluaisitte minun vastaavan?"
"Ka, sano minulle", tiukkasi hän, "minkä vastauksen tahtoisit antaa?" — "Se vain vihoittaisi teitä", sanoin minä, "ja silloin joutuisin, jos mahdollista, vielä pahemman kohtelun alaiseksi". — "Minä en suutu", vakuutti hän. — "No, niin, herra", vastasin, "te ette voi olla hyvän emäntä-vainajani poika; sillä hän rakasti minua ja opetti minulle hyveellisyyttä. Ette voi olla minun isäntäni; sillä kukaan isäntä ei käyttäydy noin alhaisesti poloista palvelijatartansa kohtaan."