Hän laski kätensä vyötäisilleni ja toisen kätensä kaulaani, ja siitä minä yllyin vielä vihaisemmaksi ja rohkeammaksi; ja kun hän kysyi: "Kuka minä sitten olen?" niin vastasin (ponnistellen irroittautuakseni hänestä ja kovin vimmoissani): "Ka, varmaan olette itse Lucifer isäntäni hahmossa; muutoin ette voisi minua täten kohdella." — "Tuo on liian vapaata puhetta", sanoi hän suuttuen; "sinun itsesi tähden toivon, ettet niitä sanojasi toista; sillä jos sinä et osoita säädyllisyyttä minua kohtaan, en minäkään haikaile sinuun nähden."
Aloin juosta pois hänen luotansa, mutta hän sanoi: "Tule takaisin, kun sinua käsken." Tietäen että joka paikka oli minulle yhtä vaarallinen ja ettei minulla ollut kenen turviin paeta, palasin hänen kutsustaan; ja huomatessani hänen näyttävän pahastuneelta panin käteni ristiin, itkin ja virkoin: "Pyydän, että suotte minulle anteeksi, hyvä herra."
"Ei", vastasi hän, "sano mieluummin: 'pyydän, Lucifer, suo minulle anteeksi!' Ja kuinka voit nyt, kun pidät minua paholaisena, odottaa minulta mitään hyvää? Kuinka voit olettaa saavasi minulta muuta kuin pahinta kohtelua? — Sinä olet antanut minulle mainelauseen, Pamela; äläkä moiti minua siitä, että sen mukaisesti menettelen."
"Arvoisa herra", lausuin minä, "sallikaa minun pyytää teiltä anteeksi: olen tosiaan pahoillani rohkeudestani; mutta ettehän tekään käyttäydy minua kohtaan herrasmiehen tavoin, — ja kuinka voisin ilmaista suuttumukseni, jos seuloisin sanojani, kun te olette niin säädytön?"
"Sievistelevä hupakko!" huudahti hän, "mihin säädyttömyyksiin olen tehnyt itseni sinua kohtaan syypääksi? Olin noiduttu, kun en pannut aikomustani täytäntöön viime sunnuntai-yönä. Silloin ei sinun hillitön kielesi olisi antanut minulle pahinta nimitystä aivan pienoisista vapauksista, jotka samalla kertaa todistavat rakkauttani ja hupsuuttani. Mutta mene siitä", tiuskaisi hän, tarttuen käteeni ja työntäen sen luotaan, "ja opi järjellisempää käytöstä; ja minä luovun mielettömästä huomaavaisuudestani sinua kohtaan ja otan arvostani ja asemastani vaarin. Mene siitä!" toisti hän korskeasti.
"En tosiaan voi lähteä, hyvä herra", sanoin minä, "ennenkuin annatte minulle anteeksi, jota teiltä anon polvilleni langenneena. Olen todella pahoillani rohkeudestani. Mutta näen kuinka te edistätte aikeitanne: te hiivitte vähä-vähältä kimppuuni, milloin viihdytellen minua, milloin uhkaillen. Ja jos laiminlöisin osoittaa suuttumustani teidän yrittäessänne minua kohtaan jotakin sopimatonta, eikö se olisi samaa kuin aste asteelta suistua turmiooni? Eikö osoittaisi, että voin sietää teidän puoleltanne mitä tahansa, jos en heti ilmaisisi kaikkea närkästystä, minkä kykenen ilmaisemaan, niin pian kun alatte lähennellä sitä, mitä pelkään? Ja ettekö ole miltei suoraan tunnustanutkin tavoittelevanne turmiotani? Oletteko kertaakaan antanut minulle toiveita siitä, että luopuisitte aikomuksistanne minua vastaan? Kuinka siis, hyvä herra, voin muutoin puolustautua kuin osoittamalla inhoa jokaisesta perikatoani tähtäävästä toimenpiteestä? Onko minulla muuta keinoa jälellä kuin sanat? Ja voivatko ne sanat olla muuta kuin niin voimakkaita, että ne osoittavat sydämeni pohjassa tuntemaani kammoa jokaista hyveellisyyttäni uhkaavaa yritystä kohtaan? Asettukaa tuomitessanne minun tilalleni, herra, ja suokaa minulle anteeksi."
"Sinulle anteeksi", sanoi hän, "vaikket kadukaan! Vaikka röyhkeästi puolustelet rikkomustasi muka oikeutettuna! Mikset sano, ettet enää koskaan minua loukkaa?"
"Tahdon koettaa, hyvä herra", lupasin minä, "aina säilyttää teitä kohtaan sen säädyllisyyden, mikä minulle sopii. Mutta minun täytyy tosiaan pyytää teiltä lupaa sanoakseni, että kun te unohdatte säädyllisyyden vaatimukset teoissanne ja kun minulla ei ole muuta käytettävissä kuin sanat närkästymiseni ilmaisuksi moisista teoista, niin en tahdo luvata välttää ankarimpiakaan lauseita, mitä hätäännyksissäni mieleeni tulee; eikä teidän äkäisyytenne minua siitä peloita, milloin hyveellisyyteni on kysymyksessä."
"Mistä siis", kysyi hän, "pyydät anteeksi? Missä on se lupaus parannuksenteosta, jonka vuoksi minun pitäisi antaa sinulle anteeksi?" — "Myönnän kyllä, teidän arvoisuutenne", selitin minä, "että sen täytyy kokonaan riippua siitä, millä tavoin minua kohtelette: sillä minä siedän kärsivällisesti mitä tahansa minulle teette, olenpa valmis antamaan henkenikin osoittaakseni teille tottelevaisuuttani kaikessa muussa; mutta en voi olla myötämielinen, en voi olla välinpitämätön, kun hyveellisyyteni on vaarassa, — muutoin menettelisin rikollisesti!"
Hän sanoi, ettei ollut eläissään nähnyt sellaista hupsua! Ja hän käveli muutaman kyynärän vieressäni virkkamatta sanaakaan ja näytti tuohtuneelta. Vihdoin hän asteli sisälle käskien minun saapua luoksensa puutarhaan päivällisen jälkeen. Saaden hiukan aikaa menin ylös ja kirjoitin tähän asti.