KESKIVIIKKO-ILTANA.

Jos, rakkaat vanhempani, en ole entistä varmemmin määrätty turmioon, on minulla nyt lohdullisempia toiveita kuin vielä milloinkaan tiedän olleen: ja minä olen lähempänä onneani tai kurjuuttani kuin koskaan ennen olin. Jumala varjelkoon minua viimemainitusta, jos se on hänen siunattu tahtonsa! Minulla on nyt avattavana teille sellainen näköala, minkä tiedän herättävän teissä sekä toivoa että pelkoa, niinkuin se herättää itsessänikin. Asia on tällainen:

Päivälliseltä noustuaan isäntäni käväisi talleissa katsastamassa rotuhevosia; ja sisälle tullessaan hän pistäysi arkitupaan, missä rouva Jewkes ja minä istuimme aterioimassa. Hänen tullessaan me nousimme seisaalle, mutta hän sanoi: "Istukaa, istukaa vain paikoillanne, jotta näen kuinka hyvällä ruokahalulla sinä syöt, Pamela."

"Oi", virkkoi rouva Jewkes, "varsin huonolla tosiaan, arvoisa herra". — "Enpä niinkään", väitin minä, "syön aika hyvin, kun ottaa huomioon…"

"Ei mitään huomioon ottamisiasi, sieväsilmä!" huudahti hän ja taputti minua poskelle. Minä punehduin, mutta olin mielissäni siitä, että hän oli niin hyvällä tuulella, vaikken tiennyt kuinka istua tai käyttäytyä hänen edessään.

Sitte hän sanoi: "Minä tiedän, Pamela, että olet näppärä paistinleikkaaja: hyvä äitini sitä usein sanoi." — "Arvoisa emäntäni", vastasin minä, "oli minulle kaikessa erinomaisen ystävällinen ja pani minut aina johtamaan tarjoilua pöydässä, aterioidessaan muutamien valittujen ystäviensä kanssa, joita hän rakasti". — "Leikkaahan tuo kananpoika", kehoitti hän. Minä tein niin. "No", sanoi hän ottaen veitsen ja haarukan ja asettaen siiven lautaselleni, "annahan minun nähdä sinun syövän sen". — "Oi, hyvä herra!" estelin, "olen jo maistanut kokonaisen rintapalan kananpoikaa enkä jaksa näin paljoa". Mutta hän sanoi että minun täytyi syödä se hänen mielikseen ja että hän opettaisi minut aterioimaan tukevasti. Söin sen siis; mutta olin kovin hämilläni hänen perin ystävällisestä ja tavattomasta tuttavallisuudestaan ja alentuvaisuudestaan. Ette voi kuvitella, kuinka rouva Jewkes töllisteli ja tuijotti ja kuinka kunnioittavalta hän minua kohtaan näytti, nimittäen minua hyväksi neidiksi, niin juuri, ja kehoittaen ottamaan pikku palan leivoksesta.

Herra asteli pariin kertaan edestakaisin huoneessa niin miettiväisenä ja ajatuksissaan, etten ollut koskaan häntä sellaisena nähnyt; ja lopuksi hän lähti ulos lausuen: "Menen puutarhaan; muistathan, Pamela, mitä sinulle ennen päivällistä sanoin." Minä nousin, niiasin ja vastasin seuraavani hänen arvoisuuttansa. Hän sanoi: "Tee niin, hyvä tyttö!"

"No", virkkoi rouva Jewkes, "näen kuinka asiat kehittyvät. Voi, neiti", kuten hän minua jälleen nimitti, "olen varma että sinusta tulee emäntämme! Ja sitte tiedän kuinka minun käy." — "Ah, rouva Jewkes", vastasin, "kunhan vain kykenen pysymään hyveellisenä, muuta pyrkimystä ei minulla ole: eikä toivoakseni mikään kiusaus voi minua muuksi muuttaa".

Vaikkei minulla ollut mitään syytä olla mielissäni hänen kohtelustaan ennen päivällistä, kiirehdin kuitenkin hänen luokseen. Tapasin hänet kävelemässä sen lammikon partaalla, joka armon puutteessa ja synnillisen epätoivon takia oli ollut vähällä koitua tuhokseni, ja siitä asti on sen näkeminen aina vaivannut ja soimannut minua. Ja juuri tämän lammikon partaalla eikä kaukana siitä paikasta, missä minulla oli ollut kauhea taistelu itseni kanssa, alkoivat sarastaa nykyiset toiveeni, jollen taaskin saa pettymystä osakseni. Tätä minä mielelläni otaksun itselleni onnelliseksi enteeksi, ikäänkuin Jumala kaikkivaltias tahtoisi näyttää syntiselle tyttärellenne, kuinka oikein menettelin luottavaisena turvautuessani hänen hyvyyteensä ja ollessani tuhoamatta itseäni, vaikka perikatoni näyttikin lyhytnäköisissä ja pelon sumentamissa silmissäni vääjäämättömältä.

Hän suvaitsi lausua: "Kah, Pamela, olen iloissani että tulit vapaasta tahdostasi: anna minulle kätesi." Tein niin, ja hän katsoi minuun hyvin kiinteästi ja hartaasti, puristaen kättäni kaiken aikaa, ja sanoi viimein: "Haastan sinulle nyt vakavasti."